Kun ympärillä myrskyää, venettä ei sovi keikuttaa
Kolumnisti Pekka Särkiö muistuttaa, että Venäjän sisäiset levottomuudet vaikuttavat sen ympäristöön, ja sen vuoksi suomalaisten on pyrittävä pysymään yhtenäisinä.
Kun Venäjällä kuohuu sisäisesti ja se käy hyökkäyssotaa Ukrainassa, vakautta Suomelle ja lähialueille tuovat hyvä puolustusvalmius ja läntiset liittosuhteet. Kuva: Jaana KankaanpääMuutoin uneliaan helteinen juhannusviikonloppu sähköistyi uutisiin kapinasta Venäjällä. Kyse oli todellisesta kapinasta, jossa yksityisarmeija Wagnerin sotilaat valtasivat Rostovin miljoonakaupungin ja ampuivat alas Venäjän ilma-aluksia.
Enemmältä verenvuodatukselta kuitenkin vältyttiin, kun osapuolet pääsivät sopimukseen ja 5 000 palkkasotilaan kolonna kääntyi Moskovan porteilta takaisin kohti Ukrainan rintamaa.
Tapahtuma on herättänyt kysymyksiä, kuten miksi Wagnerin joukot saivat marssia esteettä kohti Moskovaa ja mikä on Venäjän presidentti Vladimir Putinin ja Wagnerin omistaja Jevgeni Prigozhinin asema kapinan jälkeen.
Ison Britannian sodanaikaisen pääministeri Winston Churchillin kielikuvaa lainaten bulldogit tappelivat maton alla. Rähinä kuului, mutta tapahtumat jäivät piiloon.
Polarisaatiota ja kaikenlaista veneen keikuttamista tulee välttää. Hajanainen kansa on heikko kohtaamaan toteutuvia uhkia.
Arvioiden mukaan Putinin asema on heikentynyt. Vallanvaihdos voi olla edessä, ja 1990-luvun sekasorron aika saattaa palata. Venäjällä muistetaan myllerryksen aikoja 1600-luvulla ja Pugatsovin talonpoikaiskapinaa 1700-luvulla.
Samaan sarjaan kuuluu bolshevikkivallankumous 1917, joka jatkui Venäjän sisällissotana. Sekasorron aikoina kansan kestokyky on ollut koetteella, kuten nyt epäonnistuneen Ukrainan hyökkäyssodan aikana.
Venäjän sisäiset levottomuudet heijastuvat sen ympäristöön. Vakautta lähialueille tuovat Suomen hyvä valmius ja läntiset liittosuhteet. Ennen kaikkea Venäjän tilanne on tuore muistutus vakauden arvosta ja sen vaalimisen merkityksestä.
Polarisaatiota ja kaikenlaista veneen keikuttamista tulee välttää. Hajanainen kansa on heikko kohtaamaan toteutuvia uhkia.
Juhannuksen kirkollinen sanoma katkaisi yllättäen ja brutaalisti keskikesän autuaan rauhan. Johannes Kastaja nuhteli hallitsijaa aviorikoksesta. Sen seurauksena Johannes menetti päänsä.
Hallitsijoiden arvostelulla ja totuuden puhumisella on tänäänkin hintansa. Suvaitsevana aikanammekin on omat sokeat pisteensä ja päät putoilevat. Lopulta totuus kuitenkin voittaa. Johannes Kastaja valmisti tietä Jeesukselle, samalla tavoin kuin lain saarna valmistaa armon vastaanottamista.
Pisimmän päivän ja yöttömän yön aikaan Johannes kehotti parannukseen. Siitä puolen vuoden kuluttua, lyhyimmän päivän ja kaamoksen hämärän aikaan Jeesus syntyi valoksi maailmaan.
”Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.” (Joh. 1:6–9).
Kirjoittaja on kenttäpiispa evp. ja Kangasniemen vt. kirkkoherra.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat









