Noora Säily haaveili kodista, jossa näkisi tähtitaivaan – oma koti löytyi maalaiskunnasta

Noora Säily työskentelee keltaiseksi maalatussa kunnantalossa, mutta tekee myös etäpäiviä kirjaston yleisessä työskentelytilassa. "Kaikki on ihanan lähellä. Väreinä punamulta ja okra myös rauhoittavat ihanasti." Kuva: Sanne Katainen

Eräänä uutena vuotena Noora Säily kirjoitti lapulle unelman: hän haluaisi vielä joskus asua paikassa, josta hän näkisi tähtitaivaan.

Aikaa kului, ja Säily joutui tähyilemään taivasta pääkaupunkiseudun valosaasteen keskellä. Yhtenä päivänä tuo suuren unelman kantava lappu osui Säilyn sormiin. Oli aika tehdä haaveesta totta.

Säily asui vielä vuosi sitten perheensä kanssa Vantaalla. Viikonloppuisin perhe matkusti usein ystäviensä luokse Lapinjärvelle noin sadan kilometrin päähän Helsingistä.

"Kun sunnuntaina piti lähteä takaisin, minua raastoi aivan hirveästi", Säily kertoo.

Perhe alkoi siis etsiä omaa kotia Lapinjärveltä, jonka keskustassa vanhat puutalot luovat omaa herttaista tunnelmaansa.

Ensimmäinen talo, jota perhe kävi katsomassa, ei vakuuttanut Säilyn kahdeksan- ja kymmenenvuotiaita lapsia.

"Lapset kysyivät ensimmäisenä, onko täällä kärpäsiä. Mietin, että tähänkö tämä nyt tyssäsi."

Epäonnistuneen näytön jälkeen Säilyn Facebook-virtaan tupsahti uusi myynti-ilmoitus. Vuonna 1870 rakennettu talo 300 metrin päästä suomenkielisestä alakoulusta vaikutti lupaavalta, ja Säily kävi katsomassa sitä jo samana päivänä. Seuraavalla kerralla mukana oli koko perhe.

"Se oli kuin taikaa. Lapset juoksivat sisälle ja valitsivat omat huoneensa."

Viime heinäkuussa muuttokuorma lastattiin kyytiin Vantaalta, ja uusi elämä Lapinjärvellä saattoi alkaa.

Lapinjärven väkiluku on hitusen alle 2 700 ihmistä. Vantaalta muuttaneelle perheelle se oli kuin toinen maailma.

Säilyn vanhat naapurit eivät lainanneet sokeria eivätkä päästäneet kahden lapsen kanssa itsensä ulos lukinnutta äitiä sisään odottamaan lukkosepän saapumista.

Lapinjärvellä sen sijaan aivan uudet tuttavuudet tulivat tarjoamaan lastenhoitoapua heti muuton jälkeen.

Aluksi Säily kävi töissä Vantaalla metsäesikouluryhmässä. Jos harvat bussivuorot eivät osuneet omiin aikatauluihin, saattoi hypätä kimppakyytiin, joita Lapinjärveltä lähti aamuisin kello kuudelta, seitsemältä ja kahdeksalta.

Pahaksi onneksi syksyllä Säily satutti selkänsä kerätessään roskia päiväkodin läheisyydestä. Pitkät työmatkat eivät enää onnistuneet, ja Säily alkoi muutenkin kyseenalaistaa koko järjestelyn järkevyyttä.

"Olin muuttanut tällaiseen ihanaan paikkaan ja näen sitä vain ennen kello seitsemää ja iltakuuden jälkeen. Enkä myöskään näe lapsiani."

Selkä parani ja töitä löytyi kunnantalolta viestintäassistenttina. Kun työmatkatkaan eivät lohkaisseet enää paria tuntia päivästä, Säilyllä oli enemmän aikaa myös rakkaalle metsäharrastukselleen.

"Täällä olen tiedottaja, mutta sen lisäksi voin tehdä Metsäemo-hommaa ja minulle jää vielä aikaa kulkea metsässäkin. Täällä olen löytänyt balanssin kaiken tämän välille."

Metsäemo on Säilyn ylläpitämä verkkosivusto, jonne hän päivittää ajatuksiaan metsästä oppimisympäristönä. Samoista aiheista hän järjestää koulutuksia varhaiskasvattajille ja opettajille.

Entisessä työssään vantaalaisessa päiväkodissa Säily käytti metsää yhtenä oppimisympäristönä. Hänen mielestään käytännön pitäisi levitä laajemmallekin.

"Lapset tuntuvat voivan parhaiten metsässä. Kirjoja voi ottaa mukaan, ja lapset oppivat kyllä kirjoittamaan metsässäkin."

Säilyn mukaan sää kuin sää sopii ulkoiluun, edes pienen happihyppelyn verran. Yleensä aikuiset alkavat palella ennen leikkeihinsä uppoutuneita lapsia.

"En ymmärrä, miksi ei käytettäisi varusteita jotka omistetaan. Minullakin on kurahousut ja kumpparit, talvella pukeudun kokohaalariin."

Tiukat rajat sisä- ja ulkoleikkien välillä saa Säilyn mukaan heittää romukoppaan. Ulkoilmaan siirretty kotileikki saattaa houkutella ääreensä niitäkin, jotka eivät sisätiloissa minihellan ääreen hakeudu.

Säilyn omatkin lapset pakkaavat metsäretkelle reppuunsa lelut ja jatkavat sisällä kesken jäänyttä leikkiä kodalla makkaranpaiston yhteydessä.

Säily on huomannut, että hänen omien lastensa luontosuhde on kehittynyt kunnolla vasta Lapinjärvellä. Pääkaupunkiseudulla piti mennä joko pienelle metsäpläntille tai ajaa autolla kansallispuistoon, jonka polut ovat pahimmillaan ruuhkaiset kuin moottoritie juhannuksen alla.

Lapinjärvellä metsä alkaa heti kotitalon edessä avautuvan pellon takana, ja sieltä voi huoletta käydä yhdessä poimimassa vaikka marjoja.

Kyllä Säily toki jotain kaipaakin pääkaupunkiseudun elämästä. Lapinjärveltä kulttuuririentoihin ei tule lähdettyä niin helposti, uudet elokuvatkin pitää mennä katsomaan naapurikuntiin, koska Lapinjärvellä ei ole elokuvateatteria.

"Tosin nyt kirjasto alkaa järjestää elokuvailtoja, kun muutkin kuntalaiset ovat sellaisia toivoneet."

Helsingissä asuvia vanhempiaan Säily ikävöi toki myös. Toisaalta vaikka heitä näkee nyt harvemmin, tapaamiset ovat sitäkin sydämellisempiä.

Aluksi lapset hieman narisivat, kun isoihin kauppoihin on matkaa eikä lähistöllä ole kauppakeskuksia, joissa voisi viettää aikaa. Lapset tottuivat kuitenkin uuteen kotiinsa nopeasti.

Etenkin vanhemman lapsen ystävät Vantaalta käyvät välillä kylässä, ja molemmat ovat saaneet uudesta koulusta uusia sydänystäviä.

"Vantaalla lapsuus olisi loppunut aika nopeasti, kun yläkouluun olisi siirrytty viidennellä luokalla. Täällä on luottamus siihen, että he saavat olla vielä lapsia."