Maaseudun elämänmenoa kuvannut kirjailija on huolissaan maaseudun tyhjenemisestä. Hän toivoisi valtiolta vahvempaa otetta esimerkiksi lähipalveluiden turvaamiseksi. Kuva: Johannes Tervo
Romaaneja Pohjanmaan lakeuksilta Ameriikan raitille – Antti Tuurille kirjan kirjoittaminen on tutkimusmetodi
Kirjailija Antti Tuuri on sitonut kaikki romaaninsa tutkimaansa faktamateriaaliin.
Antti Tuuri uskoo, että avara maisema vaikuttaa pohjalaiseen luonteeseen. ”En ole psykologi, mutta kyllä luonteenlaatu on lakeuksien kansoilla erilainen kuin vuoristojen kansoilla. Kun et pääse lakeudella oikein minnekään piiloon, sinun on luotettava itseesi ja oltava mitä olet – hyvässä ja pahassa”, kirjailija pohtii. Hän mittaili katseellaan Söderfjärdenin laajaa peltoaukeaa Vaasan eteläpuolella. Kuva: Johannes TervoKauhavalaislähtöinen kirjailija Antti Tuuri asuu kesät Korsnäsissä Molpen kylässä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.
Olemme sopineet haastattelun Strand-Möllen rantakahvilaan. Syyspäivä on kolea, ja pureva tuuli piiskaa aaltoja rantakarikkoihin.
Eletään syyskuun loppua, ja Tuuri kertoo palaavansa seuraavana viikonloppuna talveksi Helsinkiin, jossa on asunut pitkään.
”Olen touhunnut viime päivät kasvimaan parissa. Tänään pitäisikin vielä laittaa valkosipulinkynnet maahan”, hyväntuulinen kirjailija kertoo ja hörppää kahvia.
74-vuotias Tuuri on yksi Suomen tunnetuimmista kirjailijoista. Laajassa tuotannossa korostuvat Pohjanmaa-aiheiset kirjat, siirtolaiskertomukset sekä historialliset romaanit.
Kirjailija tunnetaan erityisen hyvin vuosina 1982–1997 julkaistusta kuusiosaisesta Pohjanmaa-kirjasarjastaan.
Tuuri oli kirjoittanut ja julkaissut jo kymmenkunta teosta, kun 1970-luvun lopulla sai ajatuksen synnyinmaakuntaansa käsittelevästä kirjasta.
”Halusin kirjoittaa romaanin, jossa asia tehdään kerralla selväksi. Kun ensimmäinen Pohjanmaa-kirja valmistui, huomasin, ettei yksi kirja riitä aiheen käsittelyyn. Siihen tarvittiin kokonainen kirjasarja.”
Jokaista kirjaprojektiaan Antti Tuuri kertoo lähestyvänsä kuin kemiallista synteesiä.
”Mulla on sellainen käsitys romaanikirjoittamisesta, että se on ikään kuin tutkimusmetodi. Laitetaan kaikenlaisia aineksia aika intuitiivisesti koeputkeen ja katsotaan, mitä syntyy”, hän kiteyttää.
Tuurin mielestä kirjaa tehtäessä ei ole olennaista miettiä, mitä siinä halutaan kertoa.
”Ajattelen, että kirjailija ei ole saarnamies tai opettaja. Kun sopivat ainekset ovat kasassa, tarina kyllä syntyy omien lainalaisuuksiensa varassa. Kaikki kirjani olen sitonut kertomustasolla johonkin faktamateriaaliin, jota olen tutkinut.”
Äitini suku on Tuurin toinen tunnettu kirjasarja. Se kattaa jo kymmenen romaania. Kirjasarja käynnistyy 1700-luvulta uskonnollisten liikkeiden parista.
Kirjoissa käsitellään myös suomalaisten siirtolaisten vaiheita suuren meren takana 1900-luvun vaihteesta lähtien.
Tuurin molemmat isoisät olivat viime vuosisadan alussa töissä Kanadan kaivoksissa. Isoisistä toinen on myös haudattuna Kanadaan.
Syntyikö innoitus kirjasarjaan siis pohjimmiltaan oman sukutaustasi myötä?
”Kiersin 1980-luvulla laajasti Pohjois-Amerikassa Kanadassa ja Yhdysvalloissa haastattelemassa suomalaislähtöisiä siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään. Alkuperäinen syy haastattelujen tekemiselle on lopulta aika älytön”, Tuuri sanoo ja naurahtaa.
Kirjailija kertoo keskustelleensa Talvisota-romaanin (1984) julkaisemisen jälkeen isänsä kanssa pohjalaisesta siirtolaisuudesta Amerikkaan.
”Isäni kertoi pikkuserkustani Jonni Tuurista, joka lähti 1950-luvun alussa Kanadaan. Isä sanoi, että hänellä oli ollut Suomessa asuessaan Jonni Tuurin eksoottinen orkesteri -niminen tanssiorkesteri. Minua niin valtavasti nauratti tämä bändin nimi, että halusin päästä haastattelemaan Jonnia ja olin häneen yhteydessä”, Tuuri muistelee.
Kun hän saapui Pohjois-Ontariossa sijaitsevaan Sudburyyn ja haastatteli pikkuserkkuaan Jonnia, oli vastassa yllätys.
”Kävi ilmi, ettei hänellä ollut sellaista orkesteria koskaan ollutkaan. En tajua, mistä isäni oli sen jutun saanut päähänsä. Joskus ihmisten muisti toimii todella erikoisesti.”
Tuuri kuitenkin päätyi matkustelemaan laajasti Pohjois-Amerikassa ja haastattelemaan suurta joukkoa siirtolaisia.
”Sen reissun seurauksena tuli kirjoitettua aika monta kirjaa.”
Antti Tuuri on perehtynyt syvällisesti myös Suomen ja lähialueiden historiaan.
Ikitie-romaaniin (2011) perustuva elokuva palkittiin muun muassa Suomen vuoden 2017 parhaan elokuvan Jussi-palkinnolla.
”Minua kiinnosti kovasti Amerikasta Neuvostoliittoon 1930-luvulla päätyneiden suomalaisten tarina. Rakensin kaikenlaisesta materiaalista tällaisen romaanin, jossa kauhavalaisen Nestori Saarimäen kohtalo on yksi osa tarinaa.”
Talorahoja Yhdysvalloissa ansainnut Saarimäki muilutettiin itärajalle Lapuanliikkeen toimesta. Mies katosi rajan taakse. Sitten Petroskoista saapui Saarimäen taloon Kauhavalle kirje, jossa Nestorin kerrottiin kuolleen keuhkotautiin.
”Nestorin tarina on tosi, mutta ajattelin, ettei KGB ole todellakaan mikään maailman luotettavin tietolähde. Siksi kirjassani Nestoriin pohjautuva henkilö onkin elossa, ja jatkoin hänen vaiheidensa seuraamista Neuvostoliitossa.”
Suomen kansakunnan historiaa Tuuri kuvailee selviytymistaisteluksi, jossa on toistaiseksi pärjätty sangen hyvin.
”Selviytymistaisteluahan se on ollut jo nuijasodasta lähtien. Kyllä se vanha sääntö pätee, että on järkevää olla aika lailla hiljakseen kaikessa rauhassa täällä omassa nurkassa, eikä liikaa pröystäillä mihinkään suuntaan”, kirjailija pohtii.
”Ihan turhaa on kuvitella, että joku muu meidän perään katsoisi. Selviytymisemme on ollut ja on aina lopulta omissa käsissämme.”
Valtion taiteilija-apurahan Tuuri sai vuonna 1985. Se on hänen mukaansa mahdollistanut kirjojen kirjoittamisen.
”Kyllä se oli sellainen kivijalka, jonka varaan kaikki rakennettiin. Mun mielestä on aina ollut tärkeää pienessä maassa, että kirjallista kulttuuria pidetään yllä myös apurahoilla. Jos kaikki jätetään pelkästään myyntitulojen varaan, se suuntaisi kustantamisen painopisteen lähes kokonaan viihteeseen.”
Taitelija-apurahasta hän löytää yhtäläisyyksiä perustuloon pohjautuvaan sosiaaliturvamalliin, jonka käyttöön ottamisesta Suomessa on keskusteltu vuosia.
”Ei sillä yksin elänyt, toki päälle täytyi saada kirjallisia tuloja. Mutta se mahdollisti elämisen perusedellytykset.”
Puolitoista tuntia on kulunut. Istumme edelleen rantakahvilan pienessä nurkkapöydässä.
Haastattelun lopuksi täytyy kysyä, mitä suomalaista maaseutua kirjoissaan paljon kuvannut Tuuri ajattelee syrjäseutujen nykymenosta.
”Ensinnäkin ajattelen, että Suomessa pitäisi tuottaa paljon enemmän luomuruokaa. Jos ja kun suomalaiset tukkuliikkeet polkevat hintoja, niin Ruotsiin voi viedä esimerkiksi luomuperunaa niin paljon kuin haluaa.”
Toisaalta Tuuri kertoo olevansa huolissaan maaseudun tyhjenemisestä.
”Esimerkiksi täällä Molpen kylässä on noin 500 asukasta ja 90 yritystä. Ihmiset ovat yritteliäitä, kuten täällä Pohjanmaalla yleisesti. Se turvaa elinvoimaa, mutta silti maaseutu tyhjenee täälläkin.”
”Siksi tarvittaisiin myös valtiollisia toimenpiteitä esimerkiksi kyläkauppojen ja muiden lähipalveluiden tukemiseksi.”
Kirjailija myös peräänkuuluttaa terveen luontosuhteen tärkeyttä.
”Ennen vanhaan maata kunnioitettiin. Ei se saisi olla pelkän riiston kohde. Maan ja metsien kunnioitus pitäisi saada takaisin.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
