Harras matka pohjoisen pyhään luontoon

PELKOSENNIEMI

”Samoilen hartaana eteenpäin syvän tunturikurun pohjalla. Molemmin puolin kohoavat kohti taivasta valtavat rakan, pakkasen rikkoman louhikon, peittämät tunturiseinämät.

Helakankeltaisten tunturikoivujen takaa kuuluu kutsuva solina.

Sade on lakannut, paksu sumu roikkuu tunturien rinteillä. Maisema lepää hiljaisuudessa, vain kuukkelit rupattelevat punertavassa pensaikossa.

Solina voimistuu. Terävien kivien välissä virtaa valkoinen nauha, joka putoilee muutaman kallioportaan kautta alemmas kunnes vapautuu.

Vesi tipahtaa 17 metriä vapaana hajoten lopulta leveäksi sumuksi, joka laskeutuu lohkareiden pintaan.

Edessä aukeava näky mykistää paatuneenkin luonnossa liikkujan. Kirkkaanpunaiset pihlajat reunustavat Pyhänkasteenputousta.

Paikka on historian hämäristä asti ollut lappalaisille erityinen, nimistönsä veroinen.

Saamelaisten palvoma seita sijaitsi vesiputouksen takana kohoavan Uhriharjun päällä. Sinne laskettiin poronsarvia ja muita uhrilahjoja luonnonhengille paremman pyyntionnen toivossa, rumpujen takoessa tahtia.

Paikan arvon tiesivät myös kirkonmiehet, ikävä kyllä.

Inarin pappi, Esaias Mansveti Fellman saapui alueelle käännyttämään pakanuudessa eläviä saamelaisia ja opettamaan heille suomea.

Lappalaisten apostolina tunnettu pappi suoritti joukkokasteen Pyhänkasteenlammen vedellä kesällä 1648. Kasteen lomassa papit pilkkasivat ja herjasivat luonnonjumalia.

Missä jumalanne nyt piileskelevät, pappi kyseli. Vanhat jumalat eivät puuttuneet häpäisyyn. Niin lappalaiset uskoivat itsekin jumaliensa heikenneen.

Hetken tunnen olevani kutsumaton vieras, seidan kaatajien jälkeläinen ja pyhyyden häpäisijä.

Polkujen rakenteita on kunnostettu, joten kulkeminen on helppoa. Usva on noussut korkeammalle, ilma on kostean viileä. Tuulessa tuoksuu jo lähestyvä talvi.

Kauanko mahdoin istua kalliolla kuuntelemassa putouksen ääniä? En tiedä.

Hieman kangistuneena aloitan nousun Uhriharjulle. Keho lämpiää ja jalat vetristyvät nopeasti. Harjun päälle kapuaminen tarkoittaa yli 350 portaan nousua. Hiki helmeilee otsalla.

Nousu kannattaa. Isokurun massiivisuus hahmottuu täydessä mittakaavassa. Kvartsiittilaatat sojottavat kurujen laidoilla kuin muinaiset obeliskit.

Täällä kulkija ymmärtää oman pienuuteensa ja vuosiensa vähäisyyden.

Kivisissä laatoissa hahmottuvat muinaisen merenpohjan aaltokuviot. Kuinka kauan vaaditaan aikaa siihen, että rantahiekka kivettyy ja nousee lohkareina koristamaan rotkon reunoja?

Yli tuhat miljoonaa vuotta. Ajanjakso on niin pitkä, että lopetan ajattelun säilyttääkseni järkeni. Ihmismielen käsityskyvyn ylittävät ilmiöt auttavat ymmärtämään paikan maagisuutta.

Ihmettelemme pyramidien rakentamiseen liittyviä mysteerejä, mutta oma luontomme on täynnä vielä vaikeammin ymmärrettäviä asioita.

Ajatuksissani olen kävellyt valtavan rotkon reunalle. Alhaalla hohtaa epätodellinen näky. Karhukurun pohjaa sävyttävät kaikki vihreän vivahteet, myös sellaiset, joita ei odota luonnossa kohtaavansa, vaikka syksy onkin luonnon värikylvyn aikaa.

Syvän rotkon pohjalla kohoaa erikoinen saareke, muinaisen jäätikköjoen jälkeensä jättämä raukki.

Harjun toisella puolella jyrkänteet reunustavat Lampiokurua. Valtavia ovat molemmat repeämät, Suomen rotkojen aatelia.

Pitkin kapeaa kallioharjannetta kulkiessa on helppo samaistua alkuasukkaisiin ja syihin, miksi uhritoimitukset sijoittuivat juuri näihin maisemiin.

Älypuhelintaan hierovan nykykulkijan voi olla vaikea ymmärtää, miten vaivalloinen matka uhripaikalle oli. Ei ollut pitkospuita eikä opaskylttejä, ei autoteitä, saati autoja.

Harmaata taivasta vasten piirtyvät Kultakeron ääriviivat ja Digitan tv-masto.

Mielensopukoista nousevat vanhat tarinat Huttu-Ukosta, haltijasta ja noidasta, joka varjelee Pyhätunturin aluetta.

Tarinan mukaan Ukkoa piti lepyttää ja lahjoa uhreilla, jos alueella haluttiin ihmisen toimissa onnistua.

Kyläläiset varoittelivat 1960-luvulla maston rakentajia, ettei masto pysyisi pystyssä, jollei Huttu-Ukolle heitetty lahjusta järveen. Eiväthän etelän rakentajat moiselle korviaan lopsauttaneet vaan jatkoivat työtään.

Maston valmistuttua se ei pysynyt kauan pystyssä vaan köllähti kyljelleen. Taisipa niin käydä pariin otteeseen ennen kuin kovapäiset rakentajat ymmärsivät lahjoa Huttu-Ukon.

Siellähän se masto vieläkin seisoo. Taisivatpa myös kyläläiset heitellä lahjuksia järveen Hutun lepyttelemiseksi.

Kuljen syvemmälle tunturiin. Karhunjuomalammen taukopaikalta nousee savu, nuotio rätisee kutsuvasti. Pian makkara hikoilee kuuman hiilloksen päällä. Tee höyryää viilenevässä iltapäivässä.

Vaihdan kuulumisia taukopaikan kulkijoiden kanssa. Liekehtivän väriset tunturikoivikot ovat houkutelleet ruskaretkeilijöitä ympäri Suomea. Väkeä on ainakin Kajaanista, Joensuusta ja Oravaisista.

Kuukkeli lehahtaa kerjuulle. Pari palaa leipää se ansaitseekin. Heitän hyvästit, on aika poistua polulta tuntemattomalle Pikkukurulle.

Mikä vapaus odottaakaan kulkijaa merkittyjen reittien ulkopuolella. Harpon yli suurten lohkareiden. Tunturin halkaisee julma railo, yli puolentoista kilometrin mittainen Kuorinkikuru. Sen seinämässä on sopukka, karhun pesäpaikaksi arveltu karhunkuorinki.

Syksyinen tunturiluonto mykistää. Vaikka puut vetävät juhlapuvun päälleen myös etelämpänä, siellä ei koe samaa sammaleissa hehkuvaa maaruskaa.

Lohkareisten lampareiden takana aukeaa esteetön näkymä Pikkukuruun. Rotkon nimi tuntuu naurettavalta, sillä portaittain laskeva kuru on valtava arpi äitimaan kasvoissa.

Alas satanut sumu tekee kivikon liukkaaksi. Hämärän varjot alkavat laskea maiseman ylle.

On vaikea heittää hyvästit. Tekisi mieli nauttia vielä kurujen tunnelmasta, mutta kompurointi pimeässä ja liukkaassa louhikossa käy vaaralliseksi.

Vastentahtoisesti suuntaan sivistyksen pariin. Mieli kertaa kaikkea näkemääni. Pyhätunturin turistikeskuksesta tuskin löytyy yhtä luotettavaa ja hyväntahtoista ystävää kuin luonto.”

Tuomo Kesäläinen

Avaa artikkelin PDF