Mystisesti vaeltavat vaatteet

Tytär valittaa, ettei hänellä ole vaatteita. Puuskahdan äänekkäästi, ainakin mielessäni. Juurihan minä aamulla kannoin hänen huoneeseensa melkein pienen naisen korkuisen pinon puhtaita, viikattuja vaatteita. Miten ne nyt ovat muka kadonneet? Vaan niin se on: vielä saman päivän iltana suurin osa vaatteista on loppu, hukassa tai mystisesti vaihtanut olomuotoa ympäri kotia vaeltaviksi mytyiksi. Osa niistä on jopa eksynyt pyykkikasaan.

Aamuvalmisteluissa täytyy tietysti vaihtaa sopivat kouluvaatteet. Ja ehkä sittenkin jotkut toiset, jotka ovat paremmat, koska on liikuntakerho tai pitää selkeästi poiketa eilisistä kouluvaatteista. Vai kenties kuitenkin kolmannet, kun kaverilta tulikin viesti että laittaa juuri sen tietyn paidan, ollaanko samikset? Koulupäivä pärjätään melkein yhdellä vaatekerralla, mutta ehdottomasti vaihtaa täytyy, kun pääsee kotiin. Ihan vaan siksi että.

Pihaleikeissä rapaantuu, hajoaa tai muuten vain ei sovi ja pitää vaihtaa kerran pari koko setti. Tai mennään ystävän luo, tottahan siinä nyt eri vaatteet pitää olla päällä. Entäs kun lähdetäänkin kylille kaverin kanssa, no tietysti eri tamineet, äiti mitä sä oikein ajattelit.

Illalla on mukava olla kotona vähän eri vaatteissa kuin kaverilla. Ja leikkeihinhän tarvitaan useampi eri vaatekerta, vaihtuen aina leikin tai roolin tai mielen mukaan - hei äiti pliis. Univaatteisiin vaihdon äitikin sentään ymmärtää.

Nopeasti laskettuna viidestä viiteentoista vaatekertaa päivän aikana. Kyllä kuulkaa ei ole vaatteita, ei.