Kaksi vuotta sitten elämä Okkolan tilalla pysähtyi, mutta yrityksestä luopuminen ei edes käynyt mielessä ‒ ”Joka meidät löysi, halusi tulla aina uudestaan”

”Aiemmin maatilan arvo määriteltiin peltojen mukaan. Meillä oli kuusi hehtaaria kivistä peltoa ja omistaja oli vaihtunut moneen kertaan, kun oli vain rantaa ja kiviset pellot. Nyt arvo on rannoilla”, Paula ja Aapo Okkola iloitsevat. Kuva: Saara Lavi

Kun matkailualalla korostetaan, että sijainti on kaiken a ja o, ja tarkoitetaan yleensä keskustaa tai hyviä yhteyksiä. Puumalan Niinisaari ei ole valtatien varrella, vaan sinne pitää ajella kirkonkylältä kymmenen kilometriä ja väliin mahtuu vielä lossikin.

”Täällä saat kerrankin olla rauhassa”, mainostavat Okkolat lomamökkejään. Sijainti on siis täälläkin valtti, mutta mahdollisimman syrjäinen sellainen.

Mökkivuokraus alkoi Okkolan tilalla vuonna 1966. Etelä-Savossa oli meneillään maaseudun sivuelinkeinoprojekti ja sanottiin, että turisteja tulisi, jos vain olisi mökkejä.

”Appiukko Aaro kävi rakentamaan mökkiä, ja rantaan meloi kanootilla saksalaispariskunta, joka lupasi tulla seuraavana kesänä lomalle, kun mökki valmistuu”, kertoo Paula Okkola, nykyinen Okkolan lomamökkien yrittäjä.

”Appiukko aloitti heti kelanauhurilta opettelemaan saksan kieltä. Ensimmäiset asiakkaat toivat seuraavana vuonna kaverinsa, ja Aaro rakensi toisen mökin”, Paula Okkola jatkaa.

Saksalaiset matkailivat tuohon aikaan ahkerasti Suomessa. Sen sijaan suomalaisille oli 1960-luvulla outoa, että lähdettäisiin maalle maksua vastaan.

”Siihen aikaan otettiin vain kahvipaketti kainaloon ja mentiin sukulaisiin. Sitä kutsuttiinkin kultamokkamatkailuksi. Vuokramökkiläisistä 90 prosenttia oli saksalaisia.”

Saksalaiset tulivat mökille moneksi viikoksi kerrallaan. Montaa asiakasta ei tarvittu, kun koko kesä oli jo myyty. Aaro Okkola rakensi lisää mökkejä.

”Kirjeenvaihdolla sovittiin tärskyt, että tuolla mantereen puolella 3.5. kello 15 oltaisiin siellä rannassa. Appiukko meni perämoottorin kanssa hakemaan. Saksalaiset olivat siellä, kun oli sovittu.”

Paula Okkola hymähtää, että nyt ei voisi kuvitellakaan, että moinen onnistuisi ulkomaalaisten kanssa. ”Kotimaisetkaan eivät pysty sopimaan edes kuukautta ennen, että ollaan jossain tietyssä paikassa johonkin kellonaikaan.”

Okkolan mökit ovat kahta lukuun ottamatta Heikki Okkolan suunnittelemia ja omin käsin rakentamia. Kuva: Saara Lavi

Se oli salamarakkaus. Okkolan poika Heikki oli tullut sukupolvenvaihdoksen myötä isännäksi vuonna 1984 ja Eija ja Aaro olivat rakentaneet oman talon ja muuttaneet pois, kun kiteeläinen Paula tuli vuonna 1985 tapaamaan opiskelukaveriaan, Heikin siskoa Puumalaan.

Paula ja Heikki rakastuivat. Paula irtisanoi itsensä Pajarinhovista vakituisesta työstä ja muutti Niinisaareen. Vuoden päästä syntyi tytär Taija ja vuonna 1989 poika Aapo.

Paula solahti hyvin matkailutilalle, sillä hänenkin kotonaan oli ollut vuokramökkejä ja lisäksi hän oli opiskellut Mikkelin nuoriso-opistossa matkailualaa.

Heikki oli gradua vaille valmis arkkitehti ja käsistään kätevä, taiteellinenkin. Yhdessä pariskunta alkoi kehittää yritystä. Heikki suunnitteli ja rakensi uusia mökkejä ja korjasi vanhoja. 90-luvun mökeissä piti olla jo sisävessat ja suihkut.

Navetta muutettiin ravintolaksi vuonna 1991, kun haluttiin tarjota mökkiläisille lisää palveluja. Osoittautui, että asiakkaat tulivatkin pääosin muualta: veneilijät, paikkakuntalaiset ja Puumalan vapaa-ajan­asukkaat ovat ravintola Niinipuun tärkeimmät asiakasryhmät.

Navetanvintti tyhjennettiin ja sinne kalustettiin kesäravintola, missä voi pitää juhlia. Joka sunnuntai siellä tarjotaan emännän noutopöytä.

Vilskettä riitti. Mökkejä oli 17, kaikki ympärivuotisessa käytössä. Paula oli yrityksen kasvot ulospäin ja Heikki huolehti, että kaikki toimi.

Niinisaari on yksi Saimaan tuhansista saarista. Nykyisin sinne vie Puumalan eteläinen saaristotie. Kuva: Saara Lavi

Tiukka paikka. Paula toistaa sanat kolmeen kertaan.

Huhtikuussa 2019 Okkolan perheeseen iski salama. Heikki sairastui äkisti, ja viikon tutkimusten jälkeen tuli selväksi, että mitään ei ole tehtävissä. Nopeasti etenevä neurologinen sairaus, kuului lääkärien tuomio.

Heikki palasi saattohoitoon kotiin ja menehtyi vapunpäivänä 2019.

Hautajaiset pidettiin toukokuun viimeisenä. Seuraavana päivänä avattiin ravintola.

Sinä kesänä ei tuoreista kukista ollut puutetta. ”Koko kesän asiakkaat tulivat kukkien kanssa. Kävin töissä koko ajan, välillä itkin enemmän, välillä vähemmän”, Paula kertaa vaikeaa aikaa, vieläkin kyyneleet silmissä.

Lopettaminen ei ollut vaihtoehto. Heikki oli kuollessaan 65-vuotias, Paula tuolloin 56. Yritys antoi syyn nousta sängystä ylös joka päivä, vaikka välillä oli vaikeaa, sillä monet ystävätkin huomasivat vasta kuolinilmoituksen nähdessään, mitä oli tapahtunut.

Aapo opiskeli Jyväskylän kauppakorkeakoulussa, mutta oli loma-ajat työskennellyt vanhempien yrityksessä. Taija asui ja työskenteli Helsingissä, oli juuri menossa naimisiin ja odotti ensimmäistä lasta.

Aapo muutti asumaan äidin kanssa ja alkoi opetella isän töitä.

”Olin tehnyt hommia isän kanssa, mutta kun on 17 mökkiä huollettavana, niin se on sama kuin olisi 17 omakotitaloa. Vähintään yksi vesivaraaja menee vuodessa rikki. Ensimmäinen puoli vuotta meni siihen, että kävin vain varastoja läpi, mitä löytyy mistäkin”, Aapo kertoo.

Aapon kontolle jäivät myös metsät, sekä talousmetsät että mökkialueen puistomaiset metsät. Myös tiet on pidettävä kunnossa, samoin kaivot, laiturit, veneet, jopa sähkötolpat, joita välillä kaatuilee. Joka mökissä on useampi tulisija, joihin tarvitaan polttopuut.

”Yllättävän paljon on liikkuvia osia. Kaikki menee koko ajan rikki, tai jos ei mene rikki, niin huomaa, että tuokin pitäisi uusia tai maalata. Karu tosiasia on, että itse pitää pärjätä. Sitten vain katellaan Youtube-videoita tai tuijotetaan tarpeeksi vihaisesti rikki olevaa asiaa, niin joku sellainen kirkkaus siihen tulee”, Aapo huokaa.

”Hemmetin hyvin me on pärjätty! On otettu asia kerrallaan”, Paula-äiti toteaa tomerana. Taija-tyttäreen ollaan tiiviisti yhteydessä, ja hän auttaa erityisesti digiasioissa.

Okkolan lomamökeillä on paljon vakituisia asiakkaita, jotka haluavat tulla tutulle mökille vuodesta toiseen. Mökkien markkinointi sujui varsinkin alkuvuosina suusta suuhun.

”Joka meidät löysi, halusi tulla aina uudestaan. Ja kertoi työkaverille, ja sekin halusi tulla”, Paula kuvailee. Uusiakin asiakkaita pitää saada, kun vanhat joko hommaavat oman mökin tai kuolevat, mutta jotkut myös eroavat, ja silloin heistä voi tulla kahdet asiakkaat.

Okkolat markkinoivat palvelujaan Facebookin ja Googlen kautta sekä kuuluvat yrittäjien D.O. Saimaa -verkostoon, Puumalan yrittäjiin ja ovat mukana Visit Saimaa -hankkeessa.

Menestyksen salaisuus ovat tyytyväiset asiakkaat. Se tarkoittaa jatkuvaa huolenpitoa.

”Asiakkaat eivät tule myötätunnosta, vaan joka ainoan loman pitää olla tosi kiva. Me pidetään asiakkaista hyvää huolta. Jos vaikka mökin kiuas savuttaa, niin meiltä löytyy uusi kiuas ja se käydään vaihtamassa. Tai jos teevee ei toimi, niin tunnin päästä mökissä on uusi toimiva telkkari. Hoidetaan ongelmat heti”, Paula linjaa.

Venäläiset matkailijat olivat ennen koronaa iso asiakasryhmä. Puumalasta on Pietariin lyhyempi matka kuin Helsinkiin, ja venäläiset arvostavat Suomen puhtautta ja turvallisuutta. Mikä parasta, he tulivat myös syksyllä, talvella ja keväällä.

”Venäläiset ovat kovempia saunojia kuin suomalaiset. He toivat lapset tänne hengittämään raitista ilmaa.”

Koronan suljettua rajat suomalaiset innostuivat kotimaan mökkeilystä. Okkolaan on tullut paljon asiakkaita, jotka sanovat, etteivät ole aiemmin lomailleet kotimaassa juuri lainkaan. Suomalaisia on tullut jopa toukokuussa, joka aiemmin oli hiljaista aikaa, vaikka Paulan mielestä kevät on lähes parasta, kun linnut laulavat ja valo lisääntyy.

Ensi kesästä Okkolat odottivat jälleen vilkasta myös venäläisten suhteen, mutta sitten tuli sota. Venäläisiä varauksia ei ole ensimmäistäkään tulevalle kesälle.

”Jos tämä Venäjän tilanne olisi tullut ykskaks, niin oltaisiin oltu pulassa, mutta koronan kautta on jo kahden vuoden ajan siirrytty uuteen aikaan”, Paula tuumaa rauhallisesti.

Paula Okkola muotoilee perunalepuskoja ravintola Niinipuun keittiössä. Kuva: Saara Lavi

Jokainen mökki on rakennettu niin, että toisen mökin pihaan ei näy, vaan saa olla omassa rauhassa. Paulalle ja Aapolle onkin vähän mysteeri, mitä ihmiset mökeillä puuhaavat.

”Me vuokrataan perämoottoreita ja on erilaisia aktiviteetteja, mutta mikään ei ole oikein tarttunut. Ihmiset haluavat tehdä omia asioitaan. Se on meille vähän musta laatikko, kun itse emme ole mökkeilleet”, Aapo hymähtää.

Aiemmin Okkolat lähtivät kesäsesongin jälkeen loka-marraskuussa aina parin viikon lomareissulle, yleensä ulkomaille. Kotimaassa lomailu tuntuu matkailuyrittäjästä opintomatkalta, ei lomalta.

Ensimmäinen kesä Heikin kuoleman jälkeen meni päivä kerrallaan. ”Silloin ei pystynyt ajattelemaan mitään”, Paula kertaa tunnelmaa.

Voimaa antoivat asiakkaat. ”Tämä työ on niin palkitsevaa. Rakastan tätä työtä. Mutta tämä on myös liiketoimintaa, ja sen pitää olla voitollista, että voi jatkaa. Silti, kun tätä tekee, niin tästä pitää tykätä.”

Byrokratia yrittäjän ja puolison kuoleman jälkeen yllätti hankaluudellaan. ”Pankit ja julkinen puoli meni ihan solmuun. Pankkitili lakkasi toimimasta monta kertaa. Ihan kuin se olisi jotenkin uusi asia, että ihminen kuolee”, Aapo ja Paula ihmettelevät.

”Oli tosi paska olo, kun hautajaisia miettiessä piti samalla miettiä, toimiiko maksupääte ja palkanmaksu”, Paula huokaa ja lisää, että onneksi oli vain kaksi lasta ja hän itse – kaikki mahdolliset valtakirjat laadittiin joka paikkaan, että tilanteesta selvittiin.

”Pitäisi olla joku yksi taho, josta saisi neuvoja”, Paula esittää.

Henkistä tukea Okkolat saivat Mikkelin kriisikeskuksesta ja Puumalan seurakunnalta. Julkisessa terveydenhuollossa olisi kuitenkin korjaamisen varaa, huomauttaa Aapo.

”Otettaisiin edes vakavasti. Kun tarvitsin tukea, kaksi ekaa lääkäriä sanoi, että tulin vain hakemaan lääkkeitä. Vasta kolmas, yksityinen, kuunteli.”

Kasvihuoneessa kasvaa monenlaisia yrttejä ja kukkia ravintola Niinipuun tarpeisiin. Kuva: Saara Lavi

Sitä vaihtoehtoa Okkolat eivät edes harkinneet, että luopuisivat yrityksestä. Se on ammatti ja elinkeino. Muutama tunti Heikin kuoleman jälkeen he päivittivät Facebookiin, että talossa on surua, mutta toiminta jatkuu.

”Töitä on kiva tehdä eikä eläkkeelle ole yhtään hinku”, Paula toteaa. ”Tässä on kiireitä aikoja ja vähän löysempiä. On oman työnsä herra.”

”Heikkikään ei koskaan suunnitellut mitään asioita, että teen sitten kun jään eläkkeelle. Tekevä mies veti haalarit jalkaan, olipa pyhä tai arki. Ja valmista syntyi.”

Kuten puumaja.

Pari vuotta ennen kuolemaansa Heikki rakensi puumajan. Hän sai idean telkkariohjelmasta ja sanoi yhtenä päivänä, että mitäs jos tekisin tämmöisen. Monikulmainen maja kohosi neljän koivun väliin päiden yläpuolelle.

”Silloin en vielä tajunnut, miten tärkeä juttu se on. Siellä on ihan oma maailmansa. Jääkaappi, teevee, sohva, kaikki. Vaikkei sinne aina ehtisikään, niin jo ajatus siitä, että on paikka, minne mennä, kantaa.”

Paula ja Aapo ovat sopineet, että jos toinen kiipeää majaan, niin toinen pysyy poissa.

Puolison äkillinen kuolema opetti, että mitään asioista ei kannata siirtää, että sitten kun. Onneksi niin ei elettykään, joten mikään ei jäänyt painamaan.

Vain yksi asia tulee mieleen: ”Ehkä olisi pitänyt kuunnella tarkemmin, miten jäteveden puhdistamoa huolletaan. Se kun oli täysin Heikin hoidossa ja hän sitä aina huokaili. Meillä ei ollut tietoa, miten se toimii.”

Siitäkin selvittiin.

Heikki rakensi vaimolleen mökin pihapiiriin korkealle koivujen varaan. Siitä on tullut Paulan turvapaikka, jonne voi vetäytyä omaan rauhaan. Kuva: Saara Lavi