Huoleton ja luottavainen

Tuntuu kuin tasapainoilisin kummallisella vedenjakajalla. Eihän siitä ole kuin muutama vuosi, kun minut ja kaverini saateltiin Haaparannan bussiasemalle, josta jatkoimme Eurooppaa kiertämään. Huolettomina ja luottavaisina.

Olin jo käynyt maailman valloitusta harjoittelemassa valvotuissa olosuhteissa vaihto-oppilaana, mutta rinkka selässä ja matkashekit, liirat, punnat ja frangit passipussissa paidan alla oli pärjättävä itse. Omat vanhemmat tai vaihtariperhe ei ollut apuna, kun oli tehtävä päätöksiä ja ratkottava pulmia. Kaupungista toiseen matka joka tapauksessa jatkui. Aina uuteen kaupunkiin saapumisen jälkeen soitettiin kolikkopuhelimesta äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen -puhelu.

Siihen, että oma jälkikasvu lähtee maailmaa itsenäisesti valloittamaan, menee vielä useampi vuosi. Silloin varmasti mietin kuten muutkin vanhemmat samassa tilanteessa, että juurihan lapsi oli pieni käärö, nytkö jo maailmalle valmis. Kummallinen vedenjakaja -olo syntyy siitä, että kuunnellessani kyseistä Haloo Helsingin biisiä pystyn samaistumaan sekä maailman toiselta laidalta kotiin itsestään ilmoittelevan nuoren osaan että älä huoli -puhelun vastaanottavan vanhemman rooliin.

Kun tulee aika päästää oma lapsi maailmalle seikkailemaan, en toivo muuta hartaammin kuin, että vielä silloin pystyn samaistumaan Euroopan metropoleihin tai Aasian paratiisirannoille halajavan nuoren maailmaan. Tuskin kovin huolettomana, mutta luottavaisena kuitenkin. Luottamaan heidän itsensä lailla siihen, että kyllä he pitävät itsestään huolen kuten mekin pidimme itsestämme huolen kesällä 1997.