Kun läheiseni sairastui rahapeliriippuvuuteen, ymmärsin sairaalan parkkipaikalla, kuinka vaikea on saada apua omaiselle

Rahapeliriippuvuudesta on mahdollista toipua esimerkiksi vertaistuen tai terapian avulla. Läheisille tukea ja apua tarjoavat muun muassa Pelirajat’on-toiminta sekä Peluurin auttava puhelin. Kuva: Goodinteractive/Pixabay

Lukemisto|Ihmissuhteet

12.6.202210:00

Kolumni

Janica Pörhönen

Läheisen ongelmallinen rahapelaaminen koskettaa noin 790 000 suomalaista. Rahapeliriippuvuus vaarantaa usein sekä pelaajan itsensä että läheisten taloudellista tilannetta, henkistä hyvinvointia ja terveyttä.

Ongelmapelaamisella on hyvin samankaltaiset vaikutukset läheisille kuin päihderiippuvuudella.

Rahapeliriippuvaisen omaisena olen kohdannut tunteiden koko väriskaalan.

Olen itkenyt tyynyä vasten, kun olen kuullut uudesta takapakista pitkän hyvän jakson jälkeen. Olen tuntenut pelkoa sairaalan kaikuvilla käytävillä, kun olen mennyt hakemaan omaistani enkä ole tiennyt tarkalleen, missä kunnossa hän on.

Hetken kuluttua parkkipaikalla olen kihissyt raivosta, kun lääkäri ei taaskaan ottanut peliongelmaa tosissaan ja lähettänyt katkaisuhoitoon.

Kun on katsonut monta vuotta omaisen taistelua vakavan riippuvuuden kanssa, toivo toipumisesta on ehtynyt. Se on edelleen olemassa, mutta monien retkahdusten, takapakkien ja pettymysten jälkeen olen alkanut suojella itseäni. Ei uskalla toivoa, jotta ei pettyisi rakkaaseen ihmiseen.

Vakavat riippuvuudet horjuttavat käsitystä toivosta, uskosta ja rakkaudesta; niistä arvoista, jotka valavat perustan monen elämälle.

Syyllisyyttä ei pääse pakoon riippuvaisen äitinä, isänä, lapsena, puolisona, sisarena, ystävänä tai sukulaisena.

Omaan mieleeni nousee kerta toisensa jälkeen samat kysymykset. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Osoitinko rakkautta riittävästi? Olisinko voinut auttaa enemmän?

Nämä kysymykset juolahtavat mieleen erityisesti illan hämärinä hetkinä, kun arjen askareet on tehty.

Syyllisyys on terve tunne. Sen avulla ymmärtää väärien tekojensa seuraukset. Tahaton syyllisyys sen sijaan kuormittaa ja muuttaa käsitystä itsestä. Syyllisyydessä eläminen ei ole Jumalan tahto, ja siitä on pyristeltävä eroon.

Olen alkanut nähdä toivon kuitenkin uudessa valossa. Se on kukkivissa omenapuissa, järven tyynessä pinnassa, johon aurinko kumartuu heijastumaan. Luonnossa näen elämän jatkuvan, vaikka läheiseni elämässä asiat tuntuvan seisovan paikallaan.

Toivo versoo myös ihmisissä. Ystävässä, joka tuo ovelle porkkanapiirakkaa sunnuntaina. Ohikulkijassa, joka jää rupattelemaan linnuista lenkkipoluilla.

Jumala käyttää ihmisiä ihmeellisesti juuri silloin, kun valo meinaa uinua pimeyteen.

Mutta en minä lakkaa rukoilemasta läheiseni puolesta, vaikka toivo onkin hauras.

Raamattu rohkaisee rukoilemaan sairaiden puolesta. Vaikka emme aina jaksaisi ristiä käsiämme, Jumala kuulee sanomattomatkin ajatuksemme.

Mietin usein, mikä on kaiken kärsimyksen tarkoitus. Miksi murheet kohtasivat meitä kerta toisensa jälkeen? Se on mysteeri, johon tuskin saamme vastauksia vielä tässä elämässä.

Kirjoittaja on teologian maisteri ja MT:n kesätoimittaja.