Kirja-arvio: Strout huitaisee kulissit sivuun ja näyttää ihmiset kärsimyksineen ja kurotuksineen paljaina

Elizabeth Strout: Olive, taas. Suom. Kristiina Rikman. 355 s. Tammi. Kuva: Kirjailijan Leonardo Cendamo / Tammi

Moni riemastui, kun Pulitzerilla palkittu yhdysvaltalainen Elizabeth Strout (s. 1956) palasi uutuudessaan Olive Kitteridgeen, seitsenkymppiseen isoon, kolhoon ja hämmentävästi töksäyttelevään entiseen matematiikan opettajaan.

Romaani muodostuu 13 novellimaisesta episodista. Olivea katsotaan pikkukaupunkilaisten silmin. Mutta enimmäkseen hän itse katsoo, muodostaa mielipiteen eikä salaa sitä.

Olive avioituu mahakkaan historianprofessori Jack Kennisonin kanssa.

Kaksi leskeä tarraa toisiinsa kuin pelastusrenkaaseen. Ensi tuntemukset kuvataan silottelemattomalla realismilla: ” Kuin olisi suudellut hanhenkaulojen peittämää valasta.” Silti kiintymys syntyy.

Olivella on etäiset välit poikaansa. Miniä ja tämän aiemmat lapset ovat Oliven mielestä kamalia. Mutta kohdattava on. Jack puolestaan potee huonoa omaatuntoa tyttärensä suhteen.

Strout huitaisee kulissit sivuun ja näyttää ihmiset kärsimyksineen ja kurotuksineen paljaina. Ulkopuolisia pikkukaupunkilaisia tulee mukaan liikaakin. Kaikki tarinat eivät tunnu merkityksellisiltä. Silti ei tee mieli hypätä yli.

Päällimmäiseksi henkilöistä – Olive mukaan lukien – jää epävarmuus elämän edessä. Ainaisten pelkojen kanssa on opittava elämään. Ja vanheneminen pakottaa nöyrtymään monin tavoin.

Stroutin kerronta on omalla tavallaan lohdullista, vaikka hän ei pyri lohduttamaan. Teos sopii hyvin yöpöydälle. Ei vie eikä tuo unta, vaan tasoittelee päivän tapahtumiset; elämää tämä kaikki on. Samassa virrassa soljumme ja asenteemme valitsemme.