Suomen ortodoksinen kirkko ei voi itse päättää vihkivänsä naisia papeiksi: ”Tämä kirkkovene kääntyy hitaasti, jos kääntyy”, sanoo Oulun piispa Elia

Naisen rooli ortodoksisessa seurakunnassa on ihan samanlainen kuin miehen, sanoo Maria Mountraki. ”Mutta jos haluaisi palvella kirkkoa enemmän, mahdollisuudet ovat rajalliset.” Kuva: Kari Salonen

Ortodoksisessa kirkossa, kuten myös katolisessa, vain mies voi olla pappi.

Oulun metropoliitta ja piispa Elia sanoo, että Suomen ortodoksisen kirkon on keskusteltava rohkeasti siitä, miten nainen voisi palvella seurakuntaa.

”Paine ei saa tulla siitä, että protestanttiset kirkot ovat avanneet naispappeuden vaan meidän on pohdittava kysymystä omista lähtökohdista, perinteestä, traditiosta ja opista käsin. Tämä kirkkovene kääntyy hitaasti, jos kääntyy”, metropoliitta Elia toteaa.

Elia sanoo, että hänellä ei ole itsellään kantaa naispappeuteen vaan hän prosessoi itsekin asiaa.

”Se on silti selvä, että kirkko ei voi piiloutua joihinkin vanhoihin kaappeihin ja huudella sieltä vaan on oltava rohkeita keskustelemaan. Suomen ortodoksinen kirkko ei voi itse avata virkaa papeille. Isot teologiset päätökset on tehtävä Suuressa synodissa”, hän muistuttaa. Suuri ja Pyhä synodi on yleisortodoksinen kirkolliskokous.

Jeesuksen ikonin edessä Maria Mountraki sytytti tuohuksen.  Kuva: Kari Salonen

Maria Mountraki on 30-vuotias ortodoksi, joka edustaa Suomen ortodoksista kirkkoa Kirkkojen Maailmanneuvoston keskuskomiteassa. Se on kirkkojen kansainvälinen yhteistyöelin, johon kuuluu runsaat 340 kirkkoa yli 120 maasta.

”Jos nainen haluaa palvella ortodoksista kirkkoa, mahdollisuudet edetä ovat rajalliset. Vaihtoehdot ovat kanttori tai opettaja”, hän sanoo.

Mountrakin mielestä sukupuolesta riippumatta ihmiset voisivat tulevaisuudessa toimia ortodoksisessa kirkossa myös pappeina. Hän korostaa edustavansa vain yhden seurakuntalaisen mielipidettä.

”Naiset ovat osa yhteiskuntaa. Ei ole enää samanlaisia rooleja ja hierarkioita miesten ja naisten välillä kuin ennen”, Mountraki perustelee näkemystään.

Mountraki uskoo, että kun miehiä ja naisia on tasapuolisesti jumalanpalvelusyhteisössä, se voisi tuoda hyviä asioita. Naiset voisivat kokea entistä vahvempaa osallisuuden tunnetta ja seurakunnat olisivat monimuotoisempia.

”Tuntuu siltä, että synnintunnustuksella käyminen voisi olla ehkä joskus helpompaa naiselle kuin miehelle”, hän pohtii.

Maria Mountraki kuvailee itseään maallikoksi. Hän samastuu hyvin ikoniin, jossa on kuva Pyhästä marttyyrista ja tunnustajasta Johannes Sonkajanrantalaisesta, joka oli niin ikään maallikko.  Kuva: Kari Salonen

Ortodoksisen kirkon virkakäsitys perustuu muun muassa siihen, että kirkon monisatavuotisessa ja muuttumattomuutta ihannoivassa perinteessä miehiä on vihitty papeiksi. Toiseksi Jeesus ei vihkinyt naisia papeiksi. Pappi myös edustaa Kristuksen kuvaa fyysiseltä olemukseltaan.

”Ortodoksinen kirkko ei ota kantaa luterilaisen kirkon naispappeuteen. Vaikka ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta, kirkon sisällä asiasta on eri mielipiteitä”, sanoo käytännöllisen teologian professori Pekka Metso Itä-Suomen yliopistosta.

Mountraki korostaa, että mitään nopeita muutoksia hän ei halua kirkkoon. Pienet muutokset ovat hänestä tärkeämpiä. Esimerkiksi ponomarin eli alttaripalvelijan roolissa voisi hänen mielestään myös tyttöjä. Ponomari, joka on pääasiassa mies tai poika, avustaa piispaa ja papistoa jumalanpalveluksissa.

Ortodoksinen kirkko on ollut lapsesta asti Maria Mountrakin hengellinen koti. Jumalanpalveluksissa hän käy eniten Helsingin ortodoksisen seurakunnan Kotikirkossa Kruununhaassa. Kuva: Kari Salonen

Metso muistuttaa, että vaikka pappisvirkaa ei avattaisikaan naisille, diakonin tehtävän osalta niin voitaisiin Suomessa tehdä. Vuonna 2019 ekumeeninen patriarkaatti julkaisi dokumentin, joka käynnisti keskustelun mahdollisuudesta vihkiä naisia diakoneiksi. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan ortodoksissa kirkoissa on vihitty naisia diakonissoiksi.

Diakonissat tunnetaan jo varhaiskirkosta, Metso kertoo. Suomen ortodoksisessa kirkossa toimi 1920–30-luvuilla diakonissoja, jotka kiersivät muun muassa maatiloilla auttamassa seurakuntalaisia. Heillä oli myös liturgisia tehtäviä. Diakonissat hoitivat käytännössä diakoneille ajateltuja töitä, mutta ilman vihkimystä.

”Keskustelu diakonissoista voisi käynnistyä myös Suomessa, kun se on käynnistynyt jo joissakin muissa paikalliskirkoissa. Kirkolliskokous voisi käynnistää selvityksen siitä, että millainen tarve diakonissoille olisi seurakunnissa”, Metso ehdottaa.