”Hiekkalaatikkovanhempia ei täällä ole” – Perhevapaamallit eivät rassaa maailman parasta kansaa

Hämäläiseltä maaseudulta kotoisin oleva Satu Rämö otti islantilaisen miehen, teki kaksi lasta ja solahti saaren elämänmenoon. 

Mahtaa islantilaista ihmetyttää suomalainen perhekeskustelu, jota käydään sekä eduskunnassa että verkon keskustelupalstoilla.

Miksi äiti on muka lapselle tärkein? Miksi lapset pitäisi hoitaa kotona kolmevuotiaiksi?

Ja miksi lapsia ei muka voisi imettää ravintolassa tai ottaa mukaan kuntosalille, sukujuhliin tai aikuisten sopimaan mökkiviikonloppuun?

Tai viedä lentokoneeseen? Eihän saarivaltiosta pääse pois, jos ei lennä! Kaikilla on sitä paitsi sukua, opiskelua, työtä tai ainakin lomailua ulkomailla.

Lasten läsnäoloa kaikkialla ihmetteli aluksi myös hämäläiseltä maaseudulta kotoisin oleva Satu Rämö. Sitten hän otti islantilaisen miehen, teki kaksi lasta ja solahti saaren elämänmenoon.

Rämö kertoo uudessa kirjassaan Islantilainen kodinonni, kuinka perhe-elämä saarella sujuu. Hauskasti kirjoitetun kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että hauskasti. Lapsi ei ole erillinen projekti, vaan hoituu muun elämän ohella.

”Ei kaikki muuttunut. Elämästä tuli vähän täyteläisempää ja hetkeksi yöunista lyhyempiä, mutta ei minusta tullut vain äitiä eikä meidän arjesta vain lapsiperheen arkea”, Rämö kirjoittaa. Lapset tulevat Islannissa mukaan aikuisten elämään.

Niinpä yliopistolla on päiväkoti, työpaikoilla on leikkihuoneet ja kuntosalien crossfit-tunneilla vauvakaukalot ja -rattaat eturivissä.

Sen sijaan leikkipuistoja on vain päiväkotien pihoilla ja hoploppeja ei lainkaan. Lasten tekemisiä kun ei katsella sivussa seisoskellen eikä perheessä taistella ”omasta ajasta”, vaan asioita tehdään yhdessä: pulikoidaan kuumissa vesissä, ratsastetaan, luistellaan, käydään ravintolassa, retkeillään.

”Hiekkalaatikkovanhempia ei täällä ole”, Rämö sanoo.

Lapsilla on myös ohjattuja harrastuksia, mutta pääasiassa jo iltapäivisin.

Islantilaiset ovat suoraviivaisen käytännöllisiä, välttävät pähkäilyä ja pitävät myös perhemalliaan maailman parhaana – jäätelön, juomaveden, maisemien, munkkien ja koko kotimaansa ohella.

Aikuisten elämää ei laiteta uusiksi vauvojen eli islantilaisittain ”rusinapyllyreikien” vuoksi. Vanhemmuus on jopa niin tavallista, että edes äitien- tai isänpäivää ei vietetä, naisten- ja miestenpäivää kylläkin.

Lapsen syntyessä hoito jaetaan. Äidille on yksi, isälle toinen ja keskenään sovittava kolmas kolmen kuukauden hoitojakso, joiden järjestyksen vanhemmat päättävät itse, samoin kuin sen, pitävätkö ne täys- tai osa-aikaisesti. Pienten lasten vanhemmista yli 90 prosenttia on töissä.

”Islannissakin oli vielä 1990-luvulla tilanne, että isät olivat töissä ja äidit kotona. Uudistusta mietittiin vuosi tai pari, ja sitten se oli laissa. Mutta Suomessa jauhetaan ja jauhetaan ja istutaan komiteoissa, eikä päätöksiä silti synny”, Rämö ihmettelee MT:lle hallituksemme perhevapaauudistuksen jahkaamista.

”Mies voi sitä paitsi olla työnantajalle naista isompi rekrytointiriski, koska hän voi lisääntyä ja jäädä hoitamaan lapsia vielä 70-vuotiaanakin.”

Kunnalliseen päiväkotiin pääsee Islannissa vasta kaksivuotiaana, ja sinne kaikki lapset laitetaankin. Muiden kohtaloa surkutellaan, sillä islantilaisen sanonnan mukaan ”kotona kasvatettu lapsi on tyhmä”.

Päiväkotia edeltävän ”välivuoden” ajan vanhemmat vuorottelevat osa-aikatyössä, palkkaavat yksityisen perhepäivähoitajan tai lasta hoitaa isovanhempi. Lapsi näet syntyy sukuun, joten suku häntä hoitaakin.

Ajatusmalli on peruja maalta, missä lampaiden, hevosten, lehmien ja kalastuksen parissa kasvanut kansa on tottunut tekemään työnsä jälkikasvu kainalossa.

Islanti kaupungistui Suomea myöhemmin, Rämö huomauttaa. ”Kaupunkilaisperheessäkin eletään edelleen kuin maalla: mummot, vaarit, tädit, sedät ja serkut muodostavat tiiviin yhteisön, joka pitää jäsentensä puolia, puuttuu ahkerasti toistenkin asioihin ja auttaa arjessa.”

Rämöstä suku muistuttaa ”sekalaista muumiklaania”, ja perhejuhliin leipojat ovat ”järjettömän lujilla”. Väkeä on kaikista haaroista todella paljon, suku- ja nimilaput rinnoissaan.

Islannin koko kylä kasvattaa -malli saattaa selittää sen, että Islannissa saatiin nuorten juopottelu loppumaan tiukoilla yhteisillä pelisäännöillä perheiden, koulun ja harrastusten kanssa (MT 26.1.2018).

Varsinainen tasa-arvoistuminen alkoi kuitenkin vasta naislakosta vuonna 1975. Naiset toivat työnsä näkyviin siten, että jättivät päiväksi kotityöt tekemättä ja lähtivät kaduille vaatimaan palkka- ja kotityötasa-arvoa.

Työ on edennyt laki kerrallaan, ja tilastojen mukaan Islanti onkin ollut naisille maailman paras paikka elää viimeiset yhdeksän vuotta. Maassa oli maailman ensimmäinen naispresidentti ja ensimmäinen naispääministeri, joka astui naisystävänsä kanssa avioon virassa ollessaan.

Kaikilla ei kuitenkaan mene hyvin. Maa on maailman kallein, ja lapsista elää köyhyydessä 10 prosenttia, Suomessa neljä.

Yksi syypää on vuoden 2009 tulivuorenpurkauksen jälkeen alkanut matkailuryntäys. Vikkelä kansa käänsi tuhkapilvihuomion kruunuiksi, ja turistivyöry kuumille lähteille ja jäätiköille alkoi niin nopeasti, ettei reiteille ehditty miettiä edes vessoja.

Turismin imussa myös tavalliset ihmiset laittoivat Reykjavikin-asuntonsa rahakkaaseen lyhytvuokraukseen, jolloin normaaleista vuokra-asunnoista tuli pulaa. Kaksion vuokra voikin olla 2 000 euroa eli paljon, vaikka keskipalkka onkin yli 4 000 euroa. Minimipalkka on 2 300 euroa ja verot 34–42 prosenttia.

Veroilla katetaan esimerkiksi syrjäseutujen tienpitoa, mutta pelastustoiminta on pitkälti puoliammattilaisten vapaaehtoisten ja joulukuusimyynnin varassa.

Terveydenhoidon maksaa valtio, mutta hammas- tai erikoissairaanhoitoa ei. Erikoislääkäri- ja eläinlääkärikoulutustakaan ei Islannissa ole, vaan oppiin lähdetään entiseen emämaahan Tanskaan.

Muukin sosiaaliturva on Suomea heikompi. Äitiyspakkausta, ilmaista kouluruokaa tai toimeentulotukea ei ole, ja tulosidonnaisten lapsilisien saaminen tyssää jo keskituloilla.

Työttömyyskorvausta saa pari kuukautta. Jos oma työ loppuu, tilalle etsitään äkkiä uusi. 334 000 asukkaan saarivaltiossa vallitseekin lähes täystyöllisyys.

Rämön kotitilalla Tammelassa oli shetlanninponeja ja suomenhevosia ja viljeltiin ”kaikkia viljoja”.

Nuori kauppatieteilijä asettui Islantiin vuonna 2003. Hän elättää perhettään muun muassa vapaana toimittajana ja ratsastusvaellusten vetäjänä.

Rämö ajattelee, että suomalaisetkin voisivat toimia esimerkiksi maatilamatkailussa yhtä mutkattomasti kuin islantilaiset: tarjota reippaasti erilaisia maaseuturetkiä turisteille, tuotteistaa ja kehua reteästi.

”Mahtavia karhusafareita ruokintapaikoille voisi kaupallistaa vielä paremmin. Aivan unohtumaton korpikokemus jollekin suurkaupungin asukkaalle! Ja suomenhevosesta saisi hienon vetonaulan vaikka työnäytöksiin!”

Samaan tapaan kuin islanninhevosesta, jonka jokainen turisti haluaa nähdä Islannissa.