Hellan kulmalla En syö!
Lapsena riitelin syömisestä kaiket kesät isoäitini kanssa. Maitoruuat varsinkin nipistelivät vatsaa. Eihän siihen aikaan ymmärretty, että lapsi ei välttämättä sulata laktoosia.
Lopulta elin kesät suurin piirtein ruisleivällä ja tomaateilla.
Ruokapöydässä tappelee moni muukin perhe. Olisi kyllä parempiakin tapoja saada lapsi syömään kuin huutaminen ja nalkuttaminen.
Kun meillä käy lapsivieraita, tapaan nykyään sanoa heti alkuun, että meillä ei ole pakko syödä mitään. Toisaalta talossa on sellaista ruokaa kuin sattuu olemaan.
Ellei se maistu, täytyy tyytyä leipään ja hedelmiin. Kyllä niilläkin hengissä pysyy.
Jos ei huvita istua pöydässä, kiitetään ja lähdetään leikkimään, eikä ryhdytä riitelemään.
Väliin olen istunut ruokapöydässä, jossa lapsi ilmoittaa, että ruoka on pahaa. Sitten istumme nokakkain ja mietimme asiaa.
Ongin padasta sokeriherneen palon ja pistän sen suuhuni. Kysyn, mille palko lapsesta tarkkaan ottaen maistuu.
Liian makealta vai liian karvaalta? Vai tuntuuko se liian liukkaalta suussa?
Lapsi kiinnostuu ja maistaa omalta lautaseltaan palkoa. Mutustelemme ja maistelemme. Keskustelemme makuvivahteista ja suutuntumasta.
Kun palko on saanut perinpohjaisen arvion, ongimme padasta perunan ja maistelemme sitäkin. Ja entäpä tämä paprika tässä?
Lapsi ei välttämättä siinä jutellessamme syö kovinkaan paljon. Mutta hän maistelee.
Samalla hän antaa itselleen tilaisuuden tottua ruuan makuun.
Kun lapsi tarpeeksi monta kertaa maistaa, hän voi huomata pitävänsä uudesta mausta.
Parasta maistelussa on tietysti se, että lapsella on mukavaa. Aikuinen ihminen suhtautuu vakavasti lapsen mielipiteeseen ja kertoo omasta makuelämyksestään.
REA PELTOLA
rea.peltola@mt1.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
