Paljaat laet, vaikeakulkuiset kivierämaat ja ainutlaatuinen luonto – oletko kokenut tunturien lumon?

Pohjoisen Suomen tunturimaisemat ovat lumoavan kauniita kaikessa karuudessaan. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Teräväsärmäiset kivet muljahtelevat jalkojen alla. Jään musertava voima on murtanut kovan kallion lohkareista koostuvaksi kivimereksi, jossa vaara vaanii jokaisella askeleella. Riski on kuitenkin otettava, jos mielii kavuta tunturin huipulle.

Kesänkijärven rannasta kohti Kesänkitunturin lakialuetta nouseva polku myötäilee lohkareiden täyttämää kourua, Pirunkurua. Kurun ylös kapuaminen on lähes eeppisen maineen saavuttanut, hikinen ja jalkoja hapottava ponnistus, joka koettelee sekä fyysistä että henkistä kanttia.

Polun noustessa puurajan yläpuolelle on askeleisiin keskittyminen koko ajan vaikeampaa – niin lumoavan kaunis maisema levittäytyy ympärillä. Polkua reunustaa jyrkkänä kohoava harmaa, jäkälän värittämä louhikko ja niiden päällä kruununa paljaat tunturin laet.

Horisontin harmaina jättiläisinä korkeuksiin kohoavat ylväät Yllästunturin huiput. Jalokivenä Kesänkitunturin ja Kellostapulin välisessä kurussa kimmeltää kirkasvetinen Kesänkijärvi. Näkymä huumaa kauneudellaan.

Rakka on pakkasrapautumisen muodostamaa, vaikeakulkuista louhikkoa. Kuruissa sitä riittää. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Pirunkuru on ruhjelaakso, jonka jyrkkiä rinteitä peittävää, pakkasrapautumisen synnyttämää kivikkoa kutsutaan rakkakivikoksi.

Rakka muodostuu, kun kallion rakoihin kertyvä vesi jäätyy ja sulaa toistuvasti, murtaen kalliota. Rapautuminen jatkuu koko ajan, murtaen uusia lohkareita irti kalliosta ja pilkkoen irtolohkareita yhä pienemmiksi.

Rakka-alue kattaa ison osan Kesängin rinteistä, eikä ehyttä kalliota näy missään. Vastaat, erikokoiset rakkakivikot hallitsevat monien tunturien maisemia ja tunturit muistuttavat usein valtavia kivikekoja.

Hyvänä esimerkkinä toimii Pelkosenniemen Pyhätunturi, jonka halkaisevan Isokurun rinteet ovat kauttaaltaan rikkonaisen kivikon peitossa ja ehyemmissä kohdissa pääsee näkemään prosessin etenemisen konkreettisesti.

Tunturialueita halkovia rotkolaaksoja kutsutaan kuruiksi. Valtaosa kuruista on muodostunut viimeisen jääkauden loppupuolella. Kuvassa Pyhätunturin Isokuru. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Tuntureiden synty alkoi jo vuosimiljardeja sitten. Nykyiset tunturimme ovat muinaisuudessa alueella kohonneen, Alppien kaltaisen vuoriston pyöreälakisiksi hioutuneita tyviosia. Viimeisimmän silauksen nykyisten tuntureiden ilmeeseen on antanut noin 10 000 vuotta sitten päättynyt viimeinen jääkausi.

Korkeuksiin kohoavat tunturiylängöt, niiden silmän kantamattomiin jatkuvat kivierämaat, koruttoman rosoiset huiput sekä koskematon ja ainutlaatuinen luonto tekevät Lapin luonnossa patikoivaan retkeilijään lähtemättömän vaikutuksen – mutta mikä tarkkaan ottaen on tunturi?

Tunturille ei ole selkeää määritelmää. Termillä tarkoitetaan Fennoskandiassa sijaitsevia ja puurajan yläpuolelle ulottuvia, pyöreälinjaisia vuoria. Kysymykseen, mikä erottaa tunturin vuorista ja vaaroista, ei ole yksiselitteistä vastausta.

Alkujaan tunturi termille ei ole tieteellisesti rajattua määritelmää, vaan kyseessä on kansan suussa muodostunut ilmaisu, joka jättää tilaa rajatapauksille ja erilaisille tulkinnoille. Esimerkiksi kasvitieteilijät määrittelevät tunturin kukkulan kasvillisuuden perusteella.

Vaara on Pohjois- ja Itä-Suomen kalliokukkuloista käytetty nimitys. Vaaroja on erityisesti Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Koillismaalla. Myös vaaran määritelmä on hieman häilyvä, mutta pääasiassa vaarat ovat vähintään 50 metriä ympäröivän maiseman yläpuolelle nousevia kohoumia, joissa metsä kasvaa huipulle asti.

Myös Lapissa on vaaroja, mutta selkeästi puurajan yläpuolelle ulottuvia paljaslakisia kohoumia kutsutaan pääsääntöisesti tuntureiksi. Nimistössä on kuitenkin ilmiselviä vaaroja nimetty tuntureiksi ja tuntureita vaaroiksi.

Pelkän kohteen nimen perusteella ei voi olla varma kukkulan luonteesta vaan nimistö saattaa toisinaan aiheuttaa myös sekaannuksia, sillä esimerkiksi Enontekiön Urtasvaara on täysin selvä tunturi, vaikka nimi antaa muuta ymmärtää.

Tuntureilta löytyvät maamme kauneimmat retkeilymaastot. Alempana tunturissa näkee vielä puita. Muu kasvillisuus on matalaa varvikkoa. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Tuntureiden juurella kasvaa usein havumetsää, joka korkeammalle noustessa muuttuu tunturikoivikoksi. Metsänraja on korkeus, jonka yläpuolella ei enää kasva yhtenäistä metsää. Puurajan yläpuolella ei kasva enää edes yksittäisiä puita.

Puurajan yläpuolella liikutaan tunturipaljakalla, jossa sinnittelevät kasvit ovat vain varpukasveja, heinää sekä sammalta ja jäkälää. Tyypillisiä kasveja ovat pohjanvariksenmarja, mustikka, vaivaiskoivu ja kurjenkanerva. Siellä täällä pohjoisimmilla tuntureilla maisemaa värittävät vaaleanpunaisena kukkivat sielikkö ja sinirikko.

Suomen tunturit ovat Käsivarren korkeimpia tuntureita lukuun ottamatta muodostuneet erittäin vanhasta, karusta ja vähäravinteisesta kallioperästä ja siksi niiden kasvillisuus on huomattavasti vaatimattomampaa kuin Ruotsin ja Norjan nuoremmilla, kalkkipitoisilla tunturiylängöillä.

Halti on maamme tuntureista korkein, mutta tunnetuin ja näyttävin on kuitenkin Kilpisjärven mahtava Saana, jonka maisemien jylhyyden selittää sen korkeusero ympäröivään maisemaan suhteutettuna. Saanan huippu kohoaa 556 metriä viereisen Kilpisjärven pinnan yläpuolelle.

Saanan polulla liikutaan Suomelle harvinaisissa, vuoristomaisissa maisemissa. Saanan huipulle patikoiva kulkija saa nauttia Kilpisjärven vaikuttavimmista näköaloista ja rajan takana, Ruotsin ja Norjan puolella korkeuksiin kohoavista vuorista.

Tunturin juurella levittäytyy laaja Kilpisjärvi ja sitä reunustava Mallan luonnonpuisto, useine korkeine huippuineen. Toisella puolella maisemaa hallitsee laaja ja koskematon Käsivarren erämaa-alue. Saanalle nousu on saavuttanut valtaisan suosion ja kesäiset matkailijamäärät ovat suuria.

Syysaamu Pyhätunturilla. Tuntureiden tunnelma vaihtelee voimakkaasti vuorokauden ja vuodenaikojen mukaan.  Kuva: Tuomo Kesäläinen

Tunturialueet kuuluvat ylivoimaisesti maamme tunnetuimpiin ja kauniimpiin patikointimaastoihin. Vaikka tuntureilla ja pohjoisen erämaisessa kulkevat monet maamme pisimmistä vaellusreiteistä, löytyy tuntureilta myös runsaasti lyhyempi, mutta yhtä upeita luontoelämyksiä tarjoavia patikointireittejä.

Komeimpien tunturialueiden ympärille on perustettu kansallispuistoja, jotka tarjoavat helpon lähestymistavan tuntureiden maisemiin.

Vuodesta toiseen Suomen suosituimman kansallispuiston titteliä on pitänyt Pallas-Yllästunturin kansallispuisto, joka tarjoaa erinomaiset retkeilymahdollisuudet kaiken tasoisille ulkoilijoille.

Pallaksen korkeimmalle huipulle patikoidessaan sen suosio on helppo ymmärtää. Paljon kauniimpaa maisemaa ei voi enää edes kuvitella.

Pyöreälakiset, karun kauniit tunturit kohoavat maisemaa hallitsevina jättiläisinä kohti taivasta. Varvikot, sammalmättäät ja matalat pensaat värittävät harmaiden tunturien kylkiä vehreällä hehkullaan. Varvikkojen lomassa, pitkin tasaisesti kohoavaa rinnettä kiemurtelee leveä retkeilyreitti – houkuttelevana ja kutsuvana.

Yli 800 metrin korkeuteen merenpinnasta kohoava Taivaskero on kansallispuiston ylväs mutta lempeäpiirteinen vartija. Taivaskeron huipulta avautuvat upeat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Tunturin huipulla on muistolaatta, joka muistuttaa paikalla keskiyön auringon maagisessa loisteessa vuonna 1952 sytytetystä olympiatulesta.

Ylläksen huikeissa maisemissa pyöräily on elämys. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Monet Pohjois-Suomen jylhistä tuntureista ovat historiansa aikana palvelleet paikallisen saamelaisväestön pyhinä paikkona, kuten esimerkiksi Utsjoen kolme Ailigas-tunturia. Saamen kielen sana ailigas tarkoittaa pyhää tunturia.

Tunnettuja pyhiä tuntureita ovat lisäksi esimerkiksi Pallastunturin Pyhäkero, Pelkosenniemen Noitatunturi sekä Pyhä-Nattanen Sodankylässä.

Näistä erikoislaatuisin on Sompion luonnonpuiston ylväs Pyhä-Nattanen, jonka huipulla kohoavat myyttiset, tornimaiset kalliomuodostelmat. Näille mystisille paasille alueen alkuperäisasukkaat jättivät uhrilahjat, kuten eläinten sarvet.

Erikoisten kalliomuodostumien lisäksi Pyhä-Nattaselta yli Sukkulalammen aukeavaa maisemaa voi helposti kuvailla Suomen kauneimpiin kuuluvaksi. Rakan peittämä tunturimaisema, peilipintainen Sukkulalampi, terhakkana horisontissa kohoavat Nattaset ja koskematon erämaa muodostavat ikiaikaisen maiseman, jossa patikointi on varsinainen elämys.

Useat tunturit, kuten Sodankylän Pyhä-Nattanen, ovat saamelaisten syvästi kunnioittamia, pyhiä paikkoja. Taustalla Sukkulalampi. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Kansanperinteen tallentaja Samuli Paulaharjun kuvailu Pyhä-Nattasen tunturista vuonna 1939 julkaistussa klassikkoteoksessaan Sompio – Luiron korpien vanhaa elämää, kertoo syvästä kunnioituksesta tunturia kohtaan.

"Jo itse tunturi oli kuin Jumala, ja tunturin laella komottivat vielä monet valtavat kivipatsaat ja tummat pahtaseinät, joiden kylkipuolista katsoi kaikkein peloittavin haamu. Koko korpimaailma kumarsi tunturia, suurta jumalaa, joka ei asunut käsillä tehdyssä temppelissä, vaan majaili sinisessä, taivaita tavoittelevassa linnassa."

Tämän saman tunnelman voi yhä saavuttaa erämaiden tuntureilla, joiden tunnelmaan vuodenaikojen ja vuorokauden vaihtelut luovat oman tunnelmansa. Tuntureilla voi kulkea keskiyön auringossa, ruskan väriloistossa, tykkylumipuiden katveessa kuulakkaina pakkasöinä tai oikein hyvän onneen sattuessa kohdalle, revontulten sadunomaisessa loimussa.

Juttu on alun perin julkaistu kuukausiliite Kantrin syyskuun numerossa.