Kaipuu ihmisten keskelle iski voimalla

En ollut tajunnut kuinka paljon olen kaivannut ympärilleni muitakin ihmisiä kuin oman perheeni, ennen kuin tapasin työkaverini tiimipäivässä. Viime kuukausina päivät ovat olleet niin täysiä, etten ole ehtinyt ajatella muuta kuin välttämättömimmät asiat ja huomioida muut kuin päällimmäiset fiilikset. Tunne iski siksi kuin metrinen halko.

Olin jo ennen työyhteisön kokoontumista huoltanut mielenterveyttäni tapaamalla pienen pienissä porukoissa kavereita ja sukulaisia.

Yhteys eri ihmisiin on onneksi säilynyt sosiaalisen eristäytymisen aikana, mutta on ollut hämmentävää ja ihanaa olla fyysisesti ihmisten keskellä. On ollut ihana nähdä heidän ilmeensä ja eleensä sekä kuulla naurut oikeasti.

Jälleennäkemiset ovat osoittaneet sen, kuinka yhdessä oleminen ja tekeminen kannattelevat meitä. Suurimmalla osalla meistä on jokin yhteisö, jonka muodostavat ”ne minun ihmiseni”. Tyypit joiden kanssa jakaa jotakin isoa osaa elämästään, yhteisen harrastuksen, työhuoneen tai elämänkokemuksen.

Meillä kaikilla on tarve kuulua johonkin, kiinnittyä omaan ryhmäänsä – isoon tai pieneen, sillä ei ole väliä kumpaan. Antti Tuiskun sanoja mukaillen me jokainen tarvitsemme oman jengimme, jossa voimme vetää muiden kanssa kahvia ja pullaa Madonnan tahtiin.

Kotinurkissa pyöriessä ei ole aina muistanut, miten hyvää ihmiskontaktit tekevät. Päinvastoin on kaivannut välillä ihan totaalista yksinoloa, jotta kuulisi omat ajatukset. Oman tilan tarve on ollut niin vahvaa, että kaipuu ihmisten luo on jäänyt sen kaiken alle muhimaan.

Nyt jokaisen jälleennäkemisen jälkeen on olo, että lisää tätä. Listaan päässäni, ketä kaikkia olisi kiva nähdä taas ja kenen kanssa voisi tehdä mitäkin.

Vielä alkuvuodesta ympärillä olevat ihmiset tuntuivat niin itsestään selviltä, ettei asiaan edes kiinnittänyt huomiota. Mutta niinhän siinä käy, ettei tajua kuinka paljon tarvitsee jotakin elämässään ennen kuin se otetaan pois.

Onneksi ”mun tyypit” on mahdollista saada takaisin, kun jatkamme eloamme jälleen työpaikoilla, harrastuksissa ja sosiaalisissa porukoissamme.

Toki yhteisöllisyys on ottanut viime kuukausina uusia muotoja, kun moni kontakti on muuttunut virtuaaliseksi.

Ihmisten näkeminen fyysisesti samassa tilassa on muistuttanut siitä, ettei mikään voi korvata kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta. Videokuvan kautta eivät välity ilmeet ja eleet samalla terävyydellä kuin livenä tavatessa.

Hiljaisuuskin on virtuaalikokouksessa erilaista verrattuna siihen, kuin olemme samassa tilassa läsnä.

Kirjoittaja on Mannerheimin Lastensuojeluliiton tiedottaja.

"Vielä alkuvuodesta ympärillä olevat ihmiset tuntuivat niin itsestään selviltä, ettei asiaan edes kiinnittänyt huomiota."