Helsingin olympialaiset 1952 näkyy vielä kymmenissä kohteissa, ja useimmat ovat yleisölle avoinna ‒ ”Lipunkantajaksi haluttiin mieluummin sotaveteraani kuin Paavo Nurmi”

Olympialaisiin 1952 jollain tapaa liittyviä kohteita on kymmeniä, ja niistä voi vaikka omalle pyöräretkelleen valita itseään kiinnostavat. 

Urheilumuseo sijaitsee Helsingin Olympiastadionilla ja sen ulko-ovelta avautuva näkymä on melkein sama kuin 70 vuotta sitten, kun Suomi valmistautui kuumeisesti heinäkuussa 1952 alkaviin Helsingin olympialaisiin. Vain joitain kerrostalon silhuetteja on ilmestynyt horisonttiin lisää.

Töölön kisahallin salossa heiluu yksinäinen Ukrainan lippu. Olympiavuonna 1952 Ukraina oli vielä osa suurta Neuvostoliittoa. Kisakoneeseen mahtuneet ukrainalaiset majoitettiin osana punajoukkuetta syrjäisessä Teekkarikylässä Espoossa kuin kapitalismin tartuntaa peläten. Neuvostourheilijoiden majapaikkojen ulkoseinät koristeltiin neuvostojohtajien banderollein.

Kylmä sota kävi kuumana, mutta NL:n ja USA:n urheilijat kamppailivat Helsingin hengessä keihäin ja piikkarein.

”Lajien kuudelle parhaimmalle laskettiin mediassa pisteitä, ja niiden määrää seurattiin tarkemmin kuin mitaleja”, naurahtaa Matti Hintikka Urheilumuseon tietopalvelusta.

Mies tietää Helsingin olympialaisista kaiken tietämisen arvoisen ja on lupautunut oppaaksemme, kun lähdemme tutustumaan muutamaan kisapaikkaan. Kaikkiin emme tietenkään ennätä, sillä kisa sekä sen vaatimat palvelut ja logistiikka hajautettiin kymmeniin eri kohteisiin.

Matti Hintikan työpaikka sijaitsee taustalla vasemmalla näkyvässä Urheilumuseossa. Kuva: Sanne Katainen

Kisojen ansioksi voidaan laskea hotelli Vaakunan, Olympiaterminaalin ja Seutulan lentoaseman rakentaminen, mutta ne olisi rakennettu ehkä jossain vaiheessa muutenkin.

Kaikkea ei tehty kisoja varten. Useimpia kisakohteita, kuten Töölön Messuhallia uudistettiin.

Käyttötarkoituksen muutoksiakin nähtiin: Tennispalatsi oli alun perin Autopalatsi Oy, autokaupan ja -korjauksen keskus. Toteutuneissa olympialaisissa 1952 siellä pelattiin koripallo-ottelut.

Vain pari kohdetta on joukosta poissa. Espoossa sijainnut miekkailuareena tehtiin tennishallista, ja sen paikalla on nyt Espoon Kaupunginteatteri. Malmin vuonna 1937 valmistunut ampumarata puolestaan sai antaa tilaa Kivikon kaupunginosalle.

Hämmästyttävää, kuinka 70 vuoden jälkeen lähes jokainen paristakymmenestä suorituspaikasta tai kisarakennuksesta on yhä käytössä. Uimastadion eli ”stadikka” on kesäisin suosittu maauimala, Olympiastadionilla järjestetään konsertteja ja nautitaan huippu-urheilusta ja kisakylässä asutaan. Listaa voisi jatkaa pitkään.

Muu Suomi sai rippeitä kisoista, vaikka ne myönnetään aina jollekin kaupungille: Ratinan ja Kupittaan jalkapallostadionit ovat yhä aktiivikäytössä Tampereella ja Turussa, ja viisiottelun näyttämö Hämeenlinnan Ahvenistolla on sekin hengissä.

Helsingin olympialaisiin kietoutuvat sota ja rauha. Kisat myönnettiin Suomeen kahdesti, mutta ne pidettiin vain kerran.

Suomi oli hinkunut kisoja turhaan koko 1930-luvun. Vuoden 1936 kisat menivät Berliiniin ja seuraavat Tokioon. KOK tarjosi kuitenkin Helsingille vuoden 1940 olympialaisia, kun Japani keskittyi mieluummin sotimiseen Kiinassa ja luopui kisaisännyydestä 1938. Ne otettiin vastaan, vaikka aikaa oli vähän ja rakennettavaa paljon.

Olympiakisojen järjestelyt olivat jo pitkällä, kun natsi-Saksa lähti sotaretkilleen kesällä 1939 ja Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939. Olympialaisiin tuli 12 vuoden tauko, ja seuraavan kerran ne pidettiin vasta Lontoossa 1948.

Vuoden 1952 kisaisännäksi olivat tarjolla muun muassa Amsterdam ja muutama Yhdysvaltojen kaupunki. Suomen vahvuus oli kuitenkin vuosina 1938–39 rakennetut suorituspaikat. Ne säästyivät Helsingin suurpommituksissa 1944 pitkälti everstiluutnantti Pekka Jokipaltion kehittämä sulkutulen, kahdelle tutkan ja modernien tulenjohtolaskimien ansiosta.

”Stadionin alueelle putosi silti yli 20 pommia ja alueella rikkoutuivat lähes kaikki ikkunat, yli 3 000 ruutua”, Hintikka kertoo.

Helsingin puolesta puhui myös Suomen hyvä huoltovarmuus. Pulaa oli monista tavaroista mutta ruokahuolto sentään kunnossa.

Helsingin olympialaiset 1952 toi toisen maailmansodan voittajat ja häviäjät ensi kertaa yhteen. Maailmanjärjestys oli sementoitu rautaesiripulla, ja uuden maailmansodan esteenä vain ydinaseet.

Mukana olivat pääsyylliset Saksa ja Japani, ja ensi kertaa lisäksi Neuvostoliitto ja Kiinan kansantasavalta, joka tosin saapui loppuvaiheessa ja kilpaili yhden uimarin voimin.

”Kisat olivat Suomelle melkoinen poliittinen voitto, ja yleinen ilmapiiri vertautuu 1970-luvulla ETYKin myötä käytettyyn Helsingin henki -ilmaukseen”, kertoo Hintikka.

Saksan rinnalla hetki sitten sotinut Suomi ei vuonna 1952 suostunut olemaan rähmällään. Suomen lippua ei suinkaan kantanut juoksijalegenda Paavo Nurmi vaan urheilumeriiteiltään paljon vähäisempi aitajuoksija Väinö Suvivuo.

”Tajusin asian vasta, kun luin Antti Tuurin Rukajärvi-kirjoja. Silmiini osui Suvi-tukikohta, jonka päällikkö oli samainen Väinö Suvivuo”, sanoo tutkija.

Suvivuo ei ollut sen enempää mestarijuoksija kuin jalustalle nostettu sotasankarikaan, vaan jatkosodassa vastuullisesti paikkansa täyttänyt reservinupseeri – yksi vertaistensa joukossa. Nyt sodassa palvelleet miehet rakensivat maata ja järjestivät olympialaisia.

Aikansa suuri urheilutähti Paavo Nurmi pyydettiin sen sijaan sytyttämään olympiatuli. Hintikan mukaan oli täpärällä, että sekin olisi jäänyt väliin. Autonkuljettaja kävi hakemassa Nurmen kotoaan Helsingin Töölöstä, mutta matka tyssäsi risteykseen lähelle stadionia. Poliisi ei päästänyt eteenpäin, koska Nurmelle oli unohdettu hankkia kulkulupa.

”Nurmihan oli sen luonteinen, että hän ei olisi pitkään jäänyt asiasta keskustelemaan. Autonkuljettaja pelasti tilanteen. Hän sanoi poliisille, että ammu vaikka, mutta hän ajaa nyt eteenpäin.”

Poliisi ei ampunut. Terrorismia ei tuolloin vielä tunnettu tai ainakaan osattu pelätä. Ehkä poliisi vain ajatteli, joku yritti päästä ”nurmena” sisälle maksamatta.

Olympiastadionin suunnittelija: Toivo Jäntti ja Yrjö Lindegren Tyyli: Funktionalismi Valmistuminen: 1938 Nykytila: 2016–2020 peruskorjattiin 337 miljoonalla eurolla ja aktiivisessa käytössä.  Kuva: Sanne Katainen

Mekin aloitamme olympiakierroksemme tästä kisojen pyhätöstä, jonka suunnittelivat arkkitehdit Toivo Jäntti ja Yrjö Lindegren, joka muuten voitti kultamitalin hänkin. Ennen Helsingin kisoja mitaleja jaettiin myös kirjallisuuden ja taiteiden saralla, ja Lindegrenistä leivottiin Lontoossa 1948 kultamitalisti arkkitehtuurin kaupunkisuunnittelusarjassa.

Olympiastadionin profiili oli alun perin valmistuessaan 1938 paljon nykyistä kevyempi, mutta katsomorakennelmat antoivat sille nykyisen näkönsä.

Jatkamme matkaa meren äärelle Hilding Ekelundin suunnittelemalle Soutustadionille Töölöön. Melonta oli 1930-luvun hittilaji Euroopassa, joten buumin arveltiin tarttuvan suomalaisiinkin. Kaikkiaan 4 000 henkeä vetävästä katsomosta oli tarkoitus seurata merellä järjestettävää melontaa ja soutua.

Kisojen vaiettuja epäonnistumisia oli, että lounaistuulet estivät soudut stadionin lähellä. Soutureitti lähti parin kilometrin päästä Seurasaaren takaa. Niinpä soutustadionilta saattoi nähdä kiikareilla siitä hieman.

Melonnan neljää suomalaiskultaa saatettiin seurata onneksi lähempää. Maatilan töissä hauikset hankkinut Sylvi Saimo otti niistä yhden ja tokaisi voittonsa jälkeen elämään jääneen sutkautuksen: ”Paistaa se päivä risukasaankin”.

Soutustadionin suunnittelija: Hilding Ekelund Tyyli: Funktionalismi Valmistuminen: 1939 Nykytila: Katsomo suljettu yleisöltä ja vaatisi mittavaa remonttia.  Kuva: Sanne Katainen

Kaikkiaan 6 kultaa ja 16 muuta mitalia olivat suomalaisille kuitenkin karvas pettymys, sillä yleisurheilussa tuli vain yksi pronssi.

Vuoden 1952 kisanäyttämöistä Soutustadion on eniten liipaisimella, sillä katsomo vaatisi kunnostusta ja on käyttökiellossa. Korjaus maksaisi, olisi hankala ja kohteelle on vaikea keksiä todellista käyttöä.

Laakson ratsastusstadionin suunnittelija: Pauli Salomaa Tyyli: Funktionalismi Valmistuminen: Vuonna 1937 valmistunut alkuperäinen katsomo paloi 1989, ja sen tilalle rakennettiin uusi 2000. Jäljellä on alkuperäinen tuomarointiin käytetty puurakennus. Nykytila: Palvelee yhä esteratsastuskenttänä. Kuva: Sanne Katainen

Seuraavaksi suuntaamme Laakson ratsastusstadionille, joka uinuu Keskuspuistossa huomaamattomana Laakson sairaalan ja rakennustyömaan vieressä. Tässä käytiin estekisat finaalia lukuun ottamatta.

Katsomo on vuodelta 2000, sillä alkuperäinen paloi 1989. Uudessa on yritetty kunnioittaa vanhan henkeä, mutta tunnelmaa latistavat pintaan pesiytyneet graffitit.

Sen sijaan puinen tuomarointitorni on olympiavuoden 1952 tuotantoa ja ehtaa funkista.

Ruskeasuon ratsastustallit ovat nekin tätä samaa kokonaisuutta, ja sinne pääsisi puistoa pitkin. Lähdemme kuitenkin kohti Käpylää.

Kuva Laaksosta kisojen aikaan. Kuva: Bonin Volker von

Urheilijat oli majoitettava jonnekin, joten Olympiakylä rakennettiin Koskelantien pohjoispuolelle 1940. Se päätyi asunnoiksi, kun olympiakisat peruuntuivat sodan vuoksi. Uutta majoitustilaa tarvittiin 12 vuotta myöhemmin, joten kisakylä nousi kadun eteläpuolelle.

Rakennukset ovat perinteisiä 1950-luvun kerrostaloja, ei enempää eikä vähempää. Asuntojen peruskoko on 3 huonetta ja keittiö, ja huoneita oli kaikkiaan 1 630. Vuodepaikkoja saatiin 4 800, joten keskimäärin joka huoneessa nukkui 3 urheilijaa.

Kisan jälkeen asunnot menivät nopeasti kaupaksi, sillä asuntopulaa podettiin ja asunnot edustivat varmasti aikansa huippua.

Nykyään liikkumista eri kerrostalojen välillä on rajattu aidoilla, sillä kukapa omalle reviirilleen läpikulkua tahtoo. Tuntuu kuin olisimme luvattomilla teillä hiippaillessamme kameran kanssa pihoilla.

Kisakylän portti hävitettiin, kuten kaikki muutkin merkit olympialaisista. Sentään pääkadun varrella kampaamo hyödyntää nimessään perinteikästä urheiluhistoriaa.

Olympia- ja kisakylien suunnittelijat: Martti Välikangas, Hilding Ekelund ja Pertti Salomaa.Tyyli: Funktionalismi Valmistuminen: 1940 ja 1952 Nykytila: Helsingin Käpylässä sijaitsevat kerrostalot ovat arvostettuja asuntoja. Kisakylään majoitettiin noin 7500 urheilijasta noin 4800. Kuva: Sanne Katainen

Siirrymme viimeiseen kohteeseemme. Lähelle kisakylää sijaitsee ratapyöräilystadion, velodromi. Ovi on säpissä, mutta vahtimestari päästää meidät areenalle.

Tavallaan kehä umpeutuu, sillä alun perin Olympiastadionin näytti hieman tällaiselta ilman lisäkatsomoita. Helsinki peruskorjasi stadionin 1997–2000 noin 20 miljoonalla mummonmarkalla (3,4 miljoonaa euroa), joten sen tulevaisuus lienee turvattu.

Ratapyöräilyn kohtalo oli hieman melonnan kaltainen: odotukset olivat suuret mutta kansanlajia siitä ei tullut. Kaarteiden puinen pinnoite on poissa, sillä sellaisen ylläpitäminen meidän oloissamme olisi kallis urakka. Pyöräilyn harjoittelu onnistuu yhä kuivalla kelillä, mutta sateella betoninen rata muuttuu hengenvaarallisen liukkaaksi.

Vuonna 2015 kenttä sai uuden tekonurmen ja asianmukaiset viivoitukset, sillä stadion nykyjään amerikkalaisen jalkapalloilun ykkösareena Suomessa.

Helsingin velodromin suunnittelija: Hilding Ekelund Tyyli: Funktionalismi Valmistuminen: 1940 Nykytila: Remontoitu 1997–2000. Rata sopii yhä ratapyöräilyn harjoitteluun, ja sisäpuolella olevalla tekonurmella pelataan amerikkalaista jalkapalloa sekä maahockeyta.  Kuva: Sanne Katainen

On tullut aika palata lähtöruutuun ja hyvästellä oppaamme. Vilkaisen vielä Urheilumuseon ovelta alas kohti kaupunkia. Yksinäinen Ukrainan lippu roikkuu yhä Töölön kisahallin salossa.

Lue myös:

Matkailulle olympialaiset olivat pettymys, sillä kisaturistit puuttuivat – ilonaiheitakin oli: ”Suomalaiset osoittivat olevansa käytökseltään asiallisia”

Lue lisää:

Suomalaiset bongaavat tämän juoman missä päin maailmaa tahansa – juomasekoitus kehitettiin aikanaan olympialaisten työtaakkaa helpottamaan

Olympiamuistojen hengessä tulevaisuuteen