Pistetään talovanhukset kuntoon

Kuva: Jaana Kankaanpää

Lukemisto

10.9.201615:01

Kolumni

Olga Temonen

Kun omistaa vanhan maatilan, missä on jos jonkinlaista rakennusta, sitä remontoi enemmän pakosta kun inspiraation innoittamana. Sieltä korjataan missä kunto on huonoin.

Tämä saattaa kuulostaa kovin poukkoilevalta ja sirpalemaiselta vähän sieltä täältä, tekemiseltä, koska se on juuri sitä.

Tämmöinen joka kulman nikkarointi näkyy työkalujen leviämisenä. Akkuporakone on mukana mönkijässä, sitä tarvitsee aika lailla koko ajan. Leka nojaa valmiina aitan kulmalla, toinen odottaa tallissa.

Eilen 3-vuotias poikamme Torsti leikki sisällä talossa ja yhtäkkiä seinällä oleva piirustustaulu oli pudonnut alas. Kuulin kolinaa siivouskomerosta. Kysyin mitä Torsti etsii, vastaus kuului: "Mä otan vaan tän vasaran täältä ja korjaan vähän.”

Tallin vieressä on vanha tiilirakennus, johon kiteytyy kaikki tämä poukkoileva tekeminen ja samalla asioiden hidas eteneminen. Kymmenen vuotta sitten rakennuksessa oli katto romahtanut, katselimme sitä muutaman vuoden. Sitten katto purettiin.

Katselimme rakennuksen seiniä ilman kattoa muutaman vuoden, sitten tilattiin uudet kattotuolit. Katselimme kattotuoleja pihalla muutaman vuoden, rakennuksen seinät kunnostettiin ja saatiin katto rakennuksen päälle.

Tänä vuonna saatiin viimein lattia piikattua auki ja valettua uudelleen. Näin peräkkäin kirjoitettuna kuulostaa suorastaan suunnitelmalta. Ja tämä on vain yhden rakennuksen tarina.

Tällaisten projektien hidas eteneminen johtuu paitsi ajan puutteesta (koska itse pitää tehdä mahdollisimman paljon, ettei tule liian kalliiksi) myös siitä, että hommaa jatketaan aina sitten, kun on rahaa taas tehdä.

Mitä tästä jää minulle käteen, paitsi tyhjempi kukkaro? Miksen vaan olisi siinä ensimmäisessä purkuvaiheessa purkanut koko rakennusta? Olisin voinut istuttaa tilalle vaikka näyttävän ruusupuskan tai rakentanut heti tilalle uuden vastaavan taatusti edullisemmilla kokonaiskuluilla?

Koska minä pidän vanhoista rakennuksista ja vanhoista pihapiireistä. Vastustan varsin yleistä ajatusta, missä rakennetaan aina uusi lahoavan vanhan ulkorakennuksen viereen.

Ymmärrän toki että tätä tehdään, onhan selvä, että nykyaikainen maatalous tarvitsee tiloja, joiden vaatimukset ovat aivan eri luokkaa kuin mitä vanhoilla rakennuksella on tarjota. Mutta minun kaltaiseni harrastelija voi sen tehdä: säilyttää vanhaa ja pitää ne neljä pässiään itse rapattujen vanhojen tiiliseinien sisällä.

Suomalainen vanha maaseutu ja sen arkkitehtuuri ja historia on arvokasta. Ei pelkästään museoviraston tunnustamien arvokiinteistöjen osalta, vaan ihan tavallisten pihojen, tupien ja torppien historia.

Joten, itse tai muiden tekemänä, vasarat käteen vain, pidetään rakennuksistamme huolta. Aloitetaan huonokuntoisimmasta ja jatketaan taas kun aikaa on.

Siinä missä kaupunkilaiset hehkuttavat ja vaalivat omia vanhoja taloja ja asuinalueitaan, arvostetaan me omiamme. Niiden suojeleminen ja kunnostaminen on meidän, näiden pihojen, tilojen ja torppien asukkaiden hommaa.