Taila Helin on antanut nimen lähes jokaiselle lelumuseon nallelle ja nukelle – Mutta mistä löytyy jatkaja valtavalle museolle?

Taila Helin on antanut 1940–50-luvulta peräisin olevalle nallekarhulle nimen sen entisen omistajan Aarnen mukaan. Museon vanhimmat esineet ovat 1900-luvun alusta. Näytteillä on esimerkiksi Helinin äidin leikkilettupannu. Kuva: Petri Blomqvist

Portaita täytyy kävellä varovasti ylös. Jos vahingossa sattuisi kompastumaan rappusten laidalla istuvaan mollamaijaan, olisi seurauksena mahdoton nukkevyöry. Yhä monta mollamaijaa en ole koskaan nähnyt viettämässä päivää yhdessä.

Yläkerrassa leluja on esillä vielä enemmän. Yksityiskohtien runsaus vyöryy silmille. Yhdellä seinällä on Kaalimaan kakaroita, katosta roikkuu lauma pehmoapinoita.

Jämsäläisessä Lelumuseo Helminauhassa riittää totisesti katseltavaa ja ihmeteltävää. Viimeksi kun lelut laskettiin, niitä oli noin 5 000. Siitä tosin on jo kolme vuotta, joten määrä on nyt huimasti enemmän.

Lelumuseo on ollut Taila Helinin rakkain ja aikaa vievin harrastus yli 20 vuotta.

Vuonna 1998 Helin asui perheineen Mäntässä. Biologisten lastensa lisäksi Helinillä oli myös sijaislapsia – tai lahjalapsia, kuten hän itse sanoo.

Eräänä päivänä Helinin vanhimman lahjalapsensa äiti tuli puhumaan hänelle.

"Äiti sanoi, että ota talteen kaikki lelut, joilla hänen lapsensa on leikkinyt. Hän tulee joskus ja haluaa nähdä, miten tyttö on elänyt lapsuutensa."

Ensin pyyntö hieman ärsytti, sillä suuressa perheessä leluilla leikkivät tietysti kaikki lapset. Pian turhautuminen kuitenkin väistyi ja toive jäi elämään Helinin mielessä.

"Se oli oikeastaan aika hienosti ajateltu."

Kun Helin vielä vieraili miehensä kanssa Porvoon lelumuseossa, asettuivat kaikki palaset paikalleen hänen mielessään. Lelumuseo. Sellaisen hänkin perustaisi.

Omissakin varastoissa oli lasten jäljiltä valtavasti leluja, mutta Helin alkoi haalia leikkikaluja myös kirpputoreilta. Kaikki museon lelut ovat olleet oikeasti leikeissä mukana, hyllyiltä ei löydy leikkimättömiä leluja.

Lelumuseo Lelulaatikolle löytyi sopiva tila Mäntän tyhjältä asemalta. Siellä museo toimi neljätoista vuotta, ennen kuin se siirrettiin kahdeksan vuotta sitten Jämsään. Silloin nimi vaihtui Lelumuseo Helminauhaksi.

Nykyinen museorakennus on vanha koulu, jossa tilaa leluille on noin 500 neliömetriä. Silti leikkikaluja pursuilee joka paikasta.

Heli ei käy enää kirpputoreilla täydentämässä kokoelmaansa, mutta lahjoituksia hän ottaa edelleen vastaan.

"Melkein päivittäin minulta kysytään, otanko leluja vastaan. Nyt olen sitä vähän alkanut miettiä, mutta olen päättänyt, että niin kauan kuin tässä ollaan, niin leluja otetaan vastaan."

Eniten Heliniä kiinnostavat 1940–1960-lukujen lelut, niihin hänellä itselläänkin liittyy monia rakkaita muistoja. Aivan uusimpia leluja ei museon kokoelmiin kuulu. Ne eivät puhuttele Heliniä eikä niille olisi tilaakaan.

"Mekaanisia leluja on säilynyt kaikkein vähiten. Nukkeja on paljon, sillä niitä hoivataan nätisti. Mekaanisten lelujen toimintoja voidaan helposti tutkia niin huolella, että lelut menevät rikki."

Lähes jokaisella museon nukella ja pehmolelulla on nimi. Joko sen on antanut leikkikalun aiempi omistaja tai sitten Taila Helin itse. Välillä Helin on antanut lelulle se aiemman omistajan nimen, tämän luvalla toki.

"Aarne-nalle on ensimmäinen lahjoitus, jonka sain Mäntässä. Se on 40- tai 50-luvulta ja nallen lahjoittanut Aarne leikki sillä itse lapsena."

Myös yksi Helinin oma nukke majailee museon lasivitriinissä. Vaikka omien lasten leikkikalut ovat hyvässä tallessa ja osa museon kokoelmissa, ei Helinin omista lapsuuden leikeistä ole kovin paljon konkreettisia muistoja jäljellä.

"Lapsuudenperheessäni oli kahdeksan lasta. 50-luvulla kun olin leikki-ikäinen, meillä oli korkeintaan yksi nukke, joka katosi aina jouluksi. Joulupukki toi sen takaisin uusien vaatteiden tai pään kanssa, mutta aina se oli sama nukke."

Esille nostetut lelut saavat muistot virtaamaan ja tarinat soljumaan. Helin on kuunnellut lukemattomien asiakkaiden innostuneita muisteluita lapsuuden leluista, jotka he ehkä olivat jo ehtineet unohtaa kokonaan.

Kerran museokierroksen jälkeen eräs nainen sanoi lähtevänsä heti kaivamaan kotitilansa peltoa, jonne hänen vanhat nukenvaununsa oli haudattu aikoja sitten.

"Hänen isällään oli tapa, että tytöllä sai olla vain yhdet vaunut. Vanhat haudattiin pellolle."

Myös toisenlaiset tunteet purkautuvat välillä museossa. Eräs iäkkäämpi nainen alkoi itkeä nähdessään seinälle ripustetun Suojelusenkeli-taulu. Hän väitti pitkään, että se on hänen omansa ja yritti lopulta jopa ostaa taulun itselleen. Helin otti tämänkin tunneryöpyn vastaan, mutta ei myynyt taulua.

Valtavan kokoinen museo on auki yleisölle kesä- ja heinäkuussa, mutta ryhmiä Helin ottaa miehensä kanssa vastaan myös touko- ja elokuussa.

Museon asukit pyörivät ympäri vuoden Helinin mielessä, ja hän pohtii jatkuvasti, miten niitä voisi asetella uudella tavalla. Se on tärkeää sekä hänelle, että niille asiakkaille, jotka ovat käyneet museossa joka kesä parinkymmenen vuoden ajan.

Vaikka ihmisten kohtaaminen ja lelumaailmassa touhuaminen ovat antaneet Helinille vuosien mittaan paljon, alkaa hänen vauhtinsa hieman hidastua.

"Tämä on ensimmäinen kesä, kun olemme huomanneet, että alamme vähän väsyä ja tarvitsisimme apua."

Helpotusta museon arkeen on kuitenkin vaikeaa saada, sillä Jämsän keskustasta museolle on turhan pitkä matka pyöräillä. Rahaakaan ulkopuolisen avun palkkaamiseen ei ole, sillä eläkkeellä oleva pariskunta kattaa pääsylipputuloilla lähinnä talon aiheuttamia kustannuksia.

"Kovasti olen yrittänyt, jos joku nuorista innostuisi, mutta kaikki tarvitsevat leipänsä. Tällä museolla ei elä, tämä on harrastus."

Helin ei tiedä, mikä on museon kohtalo tulevaisuudessa. Se on ainakin varmaa, että hän aikoo kirjoittaa ylös keräilemiensä lelujen tarinoita. Silloin ne eivät ole vain hänen muistinsa varassa.