Voimaeläimet johtavat nuoret seikkailuihin Ikimaassa
Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie. 335 sivua. Otava.Luontokirjailijana aiemmin kunnostautunut Kimmo Ohtonen on ottanut haltuunsa uuden lajityypin: nuorten fantasiaromaanit.
Ikimaa – Soturin tie on lupaava aloitus. On sympaattisia keskushenkilöitä, klaanien välisiä taisteluita, selviytymistä tiettömien korpien keskellä.
Kirjan alkuasetelma sijoittuu tulevaisuuteen. Maailman pohjoisimmassa kolkassa ei kasva enää paljon muuta kuin kuusiplantaaseja, eläimetkin ovat kadonneet. Lumesta kerrotaan vain entisaikojen kirjoissa, joita pitää lukea salassa.
Pohjoisimmassa kolkassa elävä 12-vuotias Oliver on kadottanut äitinsä. Etsintöjen jatkuttua jonkin aikaa Oliverille ilmestyy unessa karhu, Jätti, joka tulee hakemaan Oliverin mukaansa sinne, mistä Oliver oikeasti on kotoisin, Ikimaahan.
Siellä äidin etsinnät jatkuvat ja todelliset seikkailut vasta alkavat.
Ohtosen esikuvat tai ainakin osa niistä on helppo tunnistaa: alussa on aimo annos Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa, kahden maailman välillä matkaaminen tuo mieleen C. S. Lewisin Narnian, metsän keskellä elelevät klaanit muistuttavat Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttärestä ja soturikoulussa voi aistia häivähdyksen J. K. Rowlingin Harry Pottereista.
Vaikka kirjassa on paljon lainattua, jotain omaakin Ohtosen tyylissä on. Voimaeläimet esimerkiksi. Ikimaassa elävillä kuiskaajilla on erityinen kyky: he voivat ottaa unessa yhteyden omaan voimaeläimeensä. Oliverin voimaeläin on Jätti-karhu, hänen ystävänsä Kallan Unna-susi.
Varmasti Ohtosen pohjoisen luonnon tuntemuksesta on ollut hyötyä, kun hän on kirjoittanut, miten eläimet käyttäytyvät.
Vaikka kirja ei aivan yllä esikuviensa tasolle, teksti soljuu mukavasti ja juoni onnistuu koukuttamaan ajoittain myös aikuisen lukijan. Nuorille fantasiakirjallisuuden faneille tämä trilogian avausosa on varmasti omiaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat

