Kirja-arvio: Viimeisten lapintiirojen matkassa – huomiota herättänyt romaani ilmastonmuutoksen seurauksista kompastelee suurieleiseen kerrontaansa

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu. 344 sivua. WSOY Kuva: Kirjailijan Emma Daniels / WSOY

Australialaiskirjailijan ekofiktioksikin tituleerattu Viimeinen muuttolintu on saanut paljon huomiota, josta lienee kiittäminen aihevalintaa.

Viimeisessä muuttolinnussa kuvataan maailmaa ilmastonmuutoksen rajuimpien vaikutusten jälkeen.

Merikilpikonnat ovat kuolleet, koska merenpinnan nousu on kuluttanut pois niiden munintarannat. Monet eläimet ovat menehtyneet lämpöaaltojen seurauksena.

Ammattikalastaminen on muuttunut kalojen vähyyden takia liki mahdottomaksi. Silti Saghani-niminen kalastusalus seilaa yhä. Sen miehistö kalastaa, sillä he eivät tiedä, mitä muutakaan tekisivät.

Kirjan päähenkilö Franny Stone luovii luontevammin vedessä kuin ihmissuhteissa. Hän on pakkomielteisen kiinnostunut lapintiiroista. Linnut edustavat kirjassa toivoa: Vielä on muutakin elämää kuin me, joten vielä kannattaa yrittää.

Franny haluaa seurata lapintiiroja ja siinä häntä auttaa Saghani miehistöineen. Miehistön toiveena on, että linnut johdattavat aluksen viimeisille runsaille apajille.

Viimeinen muuttolintu kerii haavoittuneen naisen menneisyyttä taitavasti auki pala palalta.

Kerronnassa käytetään suuria ilmaisuja: on rannalla laukkaava hevonen, tuuleen huutamista kalliolla ja hurjana myrskyävä meri.

On lukijasta kiinni, kokeeko kuvaukset koskettavina vai kuluneina latteuksina. Eeppisimmät ilmaisut toiminevat paremmin englanniksi.

Romaanissa on runsaasti yksitotisen kovapintaisia hahmoja traumoineen. Tunteenpurkauksiin voi olla vaikea samaistua, sillä on haastavaa ymmärtää, miksi nuo etäiset ja hymyttömät henkilöt ylipäätään pitävät toisistaan.

Viimeisen muuttolinnun tarina on traaginen, kaunis ja kekseliäs.

Kirjaan tarttuu silti valitettavan velvollisuudentuntoisesti.