Tenojoen testamentti on mukaansa tempaava kuvaus lohisouduista ja ajasta, joka ei ehkä enää palaa

Kesällä 2003 pyydystetyt juhannuslohet. Kuvassa Erkki Jämbäck (vas.) ja Ramppa Tornberg.  Kuva: Erkki Jämbäck

Tenojoen testamentti on Erkki Jämbäckin kokoama muistelmateos hänen kokemuksistaan Tenojoelta. Jämbäck tuli Tenon koukuttamaksi vuonna 1992 ja jatkoi Tenojoella lohestamista aina vuoteen 2021 asti.

Teos kokoaa kirjoihin ja kansiin Tenojoen historiaa, lohenkalastusta ja Tenojoella vaikuttaneita ihmisiä. Vuosikymmeninä veneeseen on mahtunut monenlaisia soutukavereita, vanhoista kokeneista Tenon ranta-asukkaista uusiin noviiseihin.

Jotta elämyksiin pääsee mukaan, pitää ensin tutustua sanastoon. Lukemista nimittäin helpottaa, jos tietää, että komeimpia kaloja ovat suuret lohet eli luossat. Iso, koukkuleukainen uroslohi on kojama ja noin viisikiloinen lohi taas on nimeltään jalka. Parhaalta taas maistuu kuitenkin pienehkö 1−3-kiloinen titti.

Helpolla lohet eivät antaudu, sillä välillä lohen saaminen vaatii sitä, että samoilla silmillä on soudettu päivätolkulla.

Kirjasta käy ilmi, että lohenkalastus on parhaimmillaan melkoista salatiedettä. Niin salaista, että parhaat perhot pidetään visusti salassa vuosikymmeniä ja oikea soututahti on vain opeteltava. Paras päivä on joka tapauksessa se, kun iso lohi köllöttää veneen pohjalla.

”Jos sitte satut saamaan kaloja, niin älä huutele kylillä mitä ja millä oot saanu. Vaikka se nykyään monesti tiietään jo ennenku oot ite saapunu kalan kans venneellä rantaan. Se on se Tenon lennätin.”

Erkki Jämbäck: Tenojoen testamentti, 280 sivua, Väyläkirjat. Kuva: Väyläkirjat

Tenojoen testamentin dramaattinen nimi muistuttaa samalla siitä, millainen muutos viimeisten vuosikymmenien aikana on tapahtunut lohikantojen tilassa. Viime vuosina Teno on pysynyt kokonaan suljettuna kalastukselta.

Tenojokeen nousee nyt lohien sijasta kyttyrälohia, jotka syksyllä täyttävät Tenojoen rannat mätänevillä raadoilla. Lisäksi lohien uhkana on muun muassa ilmastonmuutos, Norjan kassilohet ja ylikalastus.

Väkisin jää miettimään, onko tämä kirja ikään kuin Tenojoen viimeisten lohestajien viimeinen jälkikirjoitus. Kirjan loppu vetää mielen matalaksi; eikö Tenojoen lumoa pääse enää tulevat sukupolvet lainkaan kokemaan?

Lohen väsyttämiskuvailujen lomassa kirja yllättää antamalla kipakkaa kritiikkiä ennen kaikkea nykytutkimukselle.

”50 vuotta tehty tutkimus ei ainakaan tähän päivään mennessä näytä hyödyttäneen mitenkään lohikantojen hyvinvointia”, Jämbeck lataa.

Vuodet 2001 ja 2002 olivat hyviä lohivuosia. Niin hyviä, että tuolloin lohia teurastettiin säälittä eri tavoin. Mies uskoo, että ylikalastus oli lähtölaukaus voimakkaasti laskeneille kalakannoille.

Jämbeck paheksuu joen sulkemista vapakalastajilta. Hänen mukaansa kalakantojen pienenemisen syyksi löydettiin Luken avustuksella jokikalastus ja eritoten ulkopaikkakuntalaiset urheilukalastajat.

”Oikea paikka rajoituksille olisi pyydyskalastus merellä ja joella. Urheilukalastajista on tehty syntipukki lohikantojen huonoon tilaan. Vaikka urheilukalastusta on rajoitettu kymmeniä vuosia, lohikannat ovat kuitenkin romahtaneet”, hän kirjoittaa.