Aktivismi luonnon ja ihmisoikeuksien puolesta on 66-vuotiaan professori Vesa Puurosen elämäntehtävä ‒ voimalaitoksen vastustus toi maksettavaksi 14 000 euroa

”Siinä oli kyse historiatiedon puutteesta”, Vesa Puuronen kuvailee. Hän kertoo saavansa edelleen kritiikkiä huomautettuaan vuonna 2019 opiskelijajärjestön tilassa olleesta Mannerheimin kuvasta ja siihen liittyneestä opiskelijoiden selfie-tehtävästä.  Kuva: Timo Heikkala

Rovaniemen Vanttauskoskella asuva Vesa Puuronen, 66, astelee tyylikkäässä pikkutakissa ja farkuissa Ainolan puistoon Oulussa. Taustalla Oulujoen vesimassat syöksyvät jylisten valkoisena ryöppynä Merikosken voimalaitoksen ohijuoksutusportin lävitse.

Lähempää huomaa, että Puurosen asuvalinta on tarkoin harkittu: pikkutakin alla t-paidan rintamusta koristaa printattu kuva, jossa harmaan rosoiselle betonitaustalle on maalattu kalojen kuvia. Alla lukee ”virtaava lohijoki”.

Puuronen on aktivisti eikä pidä kynttiläänsä vakan alla. Hän ilmoittaa olevansa sekä punainen että vihreä, kannattavansa feminismiä ja vastustavansa rasismia.

T-paidan kuva on parin vuoden takaisesta tempauksesta, jolla Puuronen pyrki vastustamaan Kemijoki Oy:n kaavailemaa Sierilän voimalaitosta. Hän maalasi iskulauseita ja kalojen kuvia Pirttikosken ja Seitakorvan voimalaitosten seiniin.

”Yhtiö oli sitä mieltä, että nämä lohen kuvat vaurioittavat tai turmelevat voimalaitoksia.”

Puuronen tuomittiin sakkoihin vahingonteosta ja maksamaan muun muassa reilut 14 000 euroa vahingonkorvauksia.

Päivätyönään Puuronen toimii Oulun yliopistossa sosiologian professorina. Hän vaikuttaa vasemmistoliiton edustajana Rovaniemen kaupunginvaltuustossa ja Lapin hyvinvointialueen aluevaltuustossa sekä useissa kansalaisjärjestöissä.

Hän on vastustanut voimalaitos- ja kaivoshankkeita Lapissa. Puuronen oli myös Elokapinan ja muiden luontoliikkeiden mukana vastustamassa Metsähallituksen Aalistunturin hakkuita viime talvena.

Puuronen palasi juurilleen Vanttauskoskelle Kemijoen varteen reilu kymmenen vuotta sitten. Välissä kului kolme vuosikymmentä Joensuussa, Itä-Suomen yliopistossa – ensin opiskelijana, myöhemmin tutkimus- ja opetustyössä.

Yliopisto-opintonsa hän aloitti Suomen historian ja yleisen historian kimpussa vuonna 1979. Sosiologia vei kuitenkin mennessään, ja siltä alalta Puuronen on väitellyt tohtoriksi asti.

Yleisestä historiasta maisterintutkinto olisi vielä hiukan kesken: opinnäytetutkielma jäi 80-luvulla tekemättä.

”Olen minä ajatellut, että se gradu pitäisi vielä tehdä, mutta tässä on nyt tullut kaikenlaista muuta hommaa”, Puuronen nauraa.

Akateemista sukurasitetta ei Puurosella lapsuudenkodistaan ole. Isä ajoi kuorma-autoa, äiti työskenteli kaupan myyjänä. Mummola oli melkeinpä naapurissa, ja siellä tulivat maatilan työt tutuiksi.

Puuronen muistelee kesää 1972, jolloin hän oli kummisetänsä Veikko Harju-Autin tilalla heinänteossa. Hän kirjoittaa verkkosivustollaan, että herätti jonkin verran huomiota, kun hän lueskeli työpäivien jälkeen Marxilaisen filosofian perusteet -kirjaa. Kummisetä sattui nimittäin olemaan keskustapuolueen aktiivijäsen.

Opiskeluaikoinaan Puuronen toimi useissa sosialistisissa nuorisojärjestöissä ja taistolaisissa opiskelijayhdistyksissä. Hän oli jäsenenä esimerkiksi Suomen Demokraattisessa Nuorisoliitossa (SDNL) sekä marxilais-leninistisessä Sosialistisessa Opiskelijaliitossa (SOL).

Taistolaisuuteen kuului jyrkkä luokkataistelun eetos. Tavoitteena oli muuttaa suomalainen yhteiskunta sosialistiseksi vallankumouksen kautta Venäjän vallankumouksen tapaan

”Ajateltiin, että Neuvostoliiton sosialistinen järjestelmä olisi ihanteellinen malli siitä, miten ihmisten elämä tulisi järjestää”, Puuronen muistelee.

Kun Neuvostoliitto 1980-luvun puolivälissä alkoi ensin natista ja lopulta romahti 1991, putosi monen vasemmistoradikaalin elämältä pohja. Kaikki, mihin oli uskottu, tuhoutui.

”Se oli monelle järkytys, sillä koko identiteetti saattoi rakentua sen uskon varaan.”

Traagisimmat tarinat päättyivät jopa itsemurhaan.

”Tässä on todennäköisesti vain tämä yksi elämä käytettävissä, niin olen ajatellut, että käytetään se nyt näin”, Vesa Puuronen pohtii polkuaan, jossa työ, politikon tehtävä ja aktivismi yhdistyvät. Taustalla Merikosken kalatie. Kuva: Timo Heikkala

Puurosen puhuessa nykyisestä ajattelustaan ei kuitenkaan synny mielikuvaa radikaalista taistolaisesta, joka olisi valmis jopa väkivaltaiseen vallankumoukseen.

Hän sanookin pystyneensä tarkastelemaan omaa suhdettaan sosialismiin uudelleen, kun osoittautui, ettei Neuvostoliiton malli ollutkaan toimiva saati oikeudenmukainen.

Marxilainen hän on edelleen, ja käsitykset yhteiskunnan ydinolemuksesta ovat yhä samat kuin 70-luvulla: luokat – kuten työväenluokka ja omistava luokka – taistelevat toistensa kanssa vastakkaisista eduista.

Puurosen kohdalla marxilaisuus on kiteytynyt aina kysymyksiin ”miksi on epäoikeudenmukaisuutta”, ”miksi on sotia” ja ”miksi on nälkää”.

Hän kokee löytäneensä selitykset kysymyksiinsä Marxin ajatuksista. Hän analysoi, että hänen vakaumuksensa on ennemminkin älyllisen pohdinnan tulosta kuin omassa elämänpiirissä koetun epäoikeudenmukaisuuden tuotetta.

Puuronen selvisi Neuvostoliiton romahtamisesta, toisin kuin jotkut aatetoverit.

Vaikka vallankumoushaaveet ovatkin karisseet, voinee aktivistiprofessoria kutsua jokseenkin radikaaliksi edelleen, eikä hän moisesta luonnehdinnasta tunnu olevan lainkaan pahoillaan.

Harva ihminen lopulta päätyy maalaamaan iskulauseita voimalaitosten seiniin tai pyrkii estämään hakkuita menemällä metsätyömaille mielenosoituksiin.

Puuronen kokee toimivansa oikein, vaikka osa hänen teoistaan on poikinut rikosoikeudellisia seurauksia. Mihin pisteeseen asti tarkoitus siis pyhittää keinot?

Hänen mukaansa lohen kuvien maalaaminen tai Elokapinan istuminen kadulla eivät tähtää voimalaitoksen tai Helsingin liikennejärjestelmän tuhoamiseen. Tarkoitus on kiinnittää huomio poliittisiin päätöksiin.

Hän lisää, että kyseessä on myös sanavapauteen liittyvä kysymys.

”Siitä oikeuslaitos sitten tuomitsee. Sellaiset lait eivät ole kohtuullisia, eikä niitä ei ole minusta tarpeen noudattaa.”

Lakien noudattamisen täytyy Puurosen näkemyksen mukaan perustua eettiseen harkintaan.

Puurosen kaiken toiminnan taustalla tuntuu vaikuttavan ihanne paremmasta maailmasta. On kuitenkin monimutkainen kysymys, miten ”parempi” määritellään.

Toiset näkevät nimenomaan talouskasvun olevan ratkaisu parempaan. Puuronen on eri mieltä. Hänen ajatuksissaan vähempi kuluttaminen ja pääomien kasautumisen hillitseminen loisivat ihmisten välille tasa-arvoa.

Tällöin myös luonnon itseisarvo ylittäisi päätöksenteossa taloudelliset intressit, mikä hänen mielestään ei nyt toteudu.

Puuronen muistelee lapsuutensa villinä virtaavaa Vanttauskoskea ja sitä, kuinka jäiden lähtö ja kosken kohina kantautuivat kotiin parin kilometrin päästä. Tuolloin joesta nousi vielä komeaa harjusta.

Sittemmin 70-luvun taitteessa koski padottiin.

”On surullista, että joki on sillä tavalla tuhottu. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen saanut muistaakseni yhden harjuksen.”

Kolmen vuosikymmenen ajan Puurosella oli tapana maistaa rakkaan Kemijoen vettä aina kotiseudulla käydessään.

Kemijärven sellutehtaan sulkeuduttua vesi on Puurosen mukaan parantunut. Mutta 16 voimalaitosta kahlitsevat edelleen jokea.

Harjukset eivät ole palanneet.

Juttua on korjattu 29.8. klo 13.20. Vesa Puurosen syntymävuodeksi oli ilmoitettu 1966, mutta oikea syntymäaika on 1957.