Kun läheisiä ei ollut, minä saavuin pitämään kuolevaa kädestä – ystävän viimeiset sanat jäivät soimaan päässä
”En jaksa enää, anna minun kuolla”, olivat ystäväni viimeiset sanat, kirjoittaa Salla Autere kolumnissaan.
Kuva: Markku Vuorikari29.1.202306:00
Olen viime viikolla istunut saatto-osastolla hoivakodissa, kuolevan ihmisen vierellä.
Hänellä ei ollut omaisia, jotka olisivat päässeet pitämään kädestä kiinni tai silittämään hennoksi käyneitä harmaita hiuksia. Eikä kiireisillä hoivakodin työntekijöilläkään ole mahdollisuutta jäädä siihen sängyn vierelle pitkäksi aikaa, kun muut asiakkaat, ne joilla vielä jalat ja järki kulkevat, tarvitsevat hoitajaa ja lääkäriä ja osaavat vaatia hoitoa tietenkin tehokkaammin kuin kuolinvuoteellaan makaava.
Paikalle oli siis kutsuttu pappi.
Papin työhön kuuluu hyvin oleellisesti kuolemassa olevien ihmisten kohtaaminen sekä hartauksien pitäminen omaisten kanssa kuoleman ollessa lähellä tai juuri sen jälkeen. Pieniä hetkiä siis surevien ja pelkäävien kanssa.
Tällä kertaa minun tehtäväni hiukan toisenlainen, kun ei ollut ketään kenen kanssa keskustella. Niinpä olin seurana, pidin kädestä kiinni ja vain olin läsnä.
Ensimmäisen käyntikertani lopussa, kun olin juuri lähdössä vierailulta, tämä henkilö tarttui tiukasti käteeni ja sanoi heikolla äänellä: ”En jaksa enää, anna minun kuolla”.
En voinut olla tulematta seuraavana aamuna uudelleen hoitokotiin. Kolme päivää kerkesin olla tämän uuden ystäväni vierellä. Toisena päivänä hän ei jaksanut enää puhua mitään. Viimeisiksi sanoiksi jäi tuo sydäntäriipaiseva pyyntö. Mutta minä puhuin hänenkin edestään.
Luin Raamattua, lauloin virsiä, kerroin päivän uutiset ja yritin veikkailla ystäväni historiaa. Kuka oli hän, jonka huoneessa oli valokuvakansio täynnä kuvia perheestä, kellastunut hääkuva yöpöydällä, lasten piirustuksia seinällä, mutta ei yhtään omaista käymässä.
Kolmantena päivänä ystäväni ei enää jaksanut avata silmiään.
Lueskelin hoivakodissa ääneen Maaseudun Tulevaisuus -lehteä, kunnes vastaan tuli artikkeli hevosen lopettamisesta ja siitä kuinka eläimet ansaitsevat arvokkaan ja kauniin lopun (MT 19.1.). Se oli kaunis kirjoitus siitä, kuinka eläinten lopettaminen tulisi tehdä pikemminkin liian aikaisin eikä vasta silloin, kun kivut ja tuskat ovat karmeat.
En voinut olla ajattelematta vieressä makaavaa, kivuista kärsivää ystävääni, joka oli menettänyt kyvyn pyytää edes apua. Oliko tuo elämisen arvoista elämää?
Kolmantena päivänä ystäväni ei enää jaksanut avata silmiään. Hengityksessä oli pitkiä katkoksia. Otsalla helmeili hikipisaroita, kivuistako johtuvaa mietin, vaikka kipulääkitys oli maksimissaan.
Ei jäänyt epäselväksi, että hän kärsi. Tuskaa, kipua, yksinäisyyttä. Enää ei tarvinnut minunkaan pohtia, oliko tuo elämisen arvoista elämää. Ei ollut.
”Osoittaa suurta sydäntä kyetä tekemään jotakin niin raskasta, jotta toisen ei tarvitsisi kärsiä suuremmista tuskista”, toimittaja Tuulikki Viilo kirjoitti eläinten lopettamisesta.
Ihmiselämän kohdalla tuota armon välinettä ei ole käytössä.
Ainoa tapa osoittaa sitä suurta sydäntä kuolevalle ihmiselle on olla hänen kanssaan. Sanoa lohduttavia sanoja, muistuttaa Jumalan huolenpidosta ja iänkaikkisesta elämästä, lupauksesta, että toisella puolella tavataan. Ja joskus myös tarvitaan joku, joka sanoo kuolevalle, että nyt on lupa irrottaa, sulkea silmät ikuisesti.
Kolmantena yönä ystäväni kuoli. Yksin.
Oliko se arvokas loppu, en tiedä, koska kukaan ei sitä ollut näkemässä.
Kirjoittaja on Lumijoen seurakunnan vs. kirkkoherra.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
