Teemu Harjukari keikkailee yhden miehen orkesterillaan ja tuskailee kuntapäättäjänä tonttipulaa – ”Tulijoita olisi, sillä täällä ei olla jämähdetty paikalleen”

Teemu Harjukari purjehtii ruotsalaisvalmisteisella Comfortina 32:lla. Siinä on kaadettava masto siltojen alituksia varten. ”Minut ja vaimoni vihittiinkin tässä veneen kannella viime syksynä.” Kuva: Juha Tanhua

Mies ja haitari. Se tulee ensimmäisenä mieleen Teemu Harjukarista, mutta pieni pinnan raaputus paljastaa paljon muutakin.

Vuonna 1999 perustettiin Teemu Harjukari band ja vuonna 2002 syntyi Taivaanrannamaalarit. Se voitti heti 2003 Suomen tanssiorkestereiden mestaruuden ja pääsi voiton myötä esiintymään television Kesäillan valssi -ohjelmiin.

Koronan aikana Taivaanrannamaalarit jäi, mutta Harjukari jatkaa yksin.

Yksin kuulostaa tosin kovin karulta siihen nähden, kuinka hän esiintyy: edessä on mikrofoni ja tabletti, mies laulaa ja soittaa välillä haitaria ja välillä saksofonia.

Taustalla soi kuitenkin kokonainen orkesteri, sillä Harjukari on soittanut ja nauhoittanut kaikki muutkin soittimet itse omassa studiossaan taustakseen. Sopu säilyy.

”Voin viedä orkesterini minne vain, tanssilavoista mökeille, ja monipuolisesta ohjelmistosta löytyy tarvittaessa bilesettikin.”

Harjukari hyppää välillä soittamaan parketin puolelle eli kansan pariin, mikä on lavatansseissa tuiki harvinaista.

”En vain soita haitaria, vaan olen messissä. Tansseissa on äärimmäisen tärkeää, että muusikoilla ja tanssijoilla on sama sävel ja että mennään tanssijoiden ehdoilla. Soittajien pitää ymmärtää tanssimusiikista tietyt pilarit, kuten tempot ja tyylit, ja kaikki muu onkin sitten viihdyttämistä ja ja soiton riemua.”

Musiikki on Harjukarilla verissä. Hänen äitinsä oli laulaja-imitaattori Vuokko Piironen ja musikaalinen oli Maire-mummokin. Äidin puolen sukujuuret juontavat 1700-luvulle Kymönkoskelle Keski-Suomeen, isän puolen suku taas on asuttanut Asikkalan Kopsuota 1600-luvulta asti.

Isä Aarne Harjukari oli rumpali, joka soitti useimmiten äidin bändissä, kuten Teemukin jo 15-vuotiaana. Vaari Jaakko Harjukaria Teemu ei ehtinyt tavata, mutta tämä on perustanut Vääksyn lauluveikot ja Asikkalan torvisoittokunnan.

”On tässä geenejä saatu tähän hommaan. Ja kun näin 2000-luvun alussa kansalaisopistossa kuoronjohtajana vaarin sävellyksiä ja huomasin melodisia yhtäläisyyksiä omiini, mietin, mistä kaikki biisit tulevat”, Harjukari kertoo.

”Tekstin säveltäminen on upea asia ja joskus sitä itsekin liikuttuu, jos kappale syntyy helposti. Se vaatii mielen lukkojen avaamista ja heittäytymistä hetkeen.”

Harjukari on koulutukseltaan sotilasmuusikko, soittimenaan klarinetti.

”Sain 11-vuotiana joulupukilta klarinetin. Isä rakastaa jazz- ja swing-musiikkia, kuten minäkin.”

Harjukarin oli tarkoitus jäädä armeijan jälkeen töihin Pohjois-Karjalan soittokuntaan, mutta kaverin kilautus käänsi kengät kohti lahtelaista teatteri Vanhaa Jukoa.

”Otin vastaan rumpalin pestin ja puolen vuoden kuluttua olin jo musiikkivastaava. Suurin oppi teatterista olivat Kaj Chydeniuksen kanssa tehdyt 11 konserttia, joissa toimin hänen oikeana kätenään ja opin paljon säveltämisestä.”

Musiikkikoulutus selittää, miksi tanssikursseja säestäessään Harjukari osaa tukea askeleiden ja tahtien laskemisessa niin hyvin tanssinohjaajaa.

Estradilta näkee myös, että tanssijoiden sukupolvi vaihtuu kyllä.

”Nuoria tulee, hitaasti mutta varmasti. Haastan tanssijoita kutsumaan myös ystäviään tanssimaan, sillä tanssilavan tunnelmassa on todellista taikaa ja jo vaihtoaskelella pääsee tosi pitkälle.”

Harjukaria pyydetään ajoittain myös kesäteatteriin, mutta ainakaan tänä kesänä sille ei löytynyt aikaa.

”Pitää arvottaa elämäänsä ja miettiä, mitä siltä haluaa. En halua uhrata koko kesää pelkästään työlle, koska arvostan myös vapaa-aikaa.”

Harjukarilla on tapana viettää heinäkuussa pari viikkoa vaimon kanssa Päijänteellä purjehtien.

”Siellä on upeita pursiseurojen paikkoja ja luonnonsatamia ja kalliosaaria.”

Lempilaulu laineilla on tietenkin Kaikki paitsi purjehdus on turhaa, sillä se kertoo koko ihmiselämästä.

Harjukari on myös keskustalainen poliitikko ja ensimmäistä kauttaan kunnanvaltuutettuna.

”Menin ehdolle, että pystyisin vaikuttamaan tiettyihin tärkeisiin asioihin omalla äänelläni.”

Nyt esillä on ollut esimerkiksi vanhan kansakoulun kohtalo Vääksyn keskustassa.

Asikkalassa on hyvä meininki, sillä se on muuttovoittokunta.

”Täällä ei ole jämähdetty paikalleen, vaan katsottu eteenpäin ja mietitty, mitä ihmiset tarvitsevat. Palvelut toimivat ympäri vuoden, vesistöä on ympärillä ja hienot liikuntapaikat. Syrjäisemmissäkin kunnissa on olennaista, että kaikki vetävät yhtä köyttä, vaikka oltaisiin välillä eri mieltä.”

Jo edelliset hallitukset ovat kohdelleet maaseutua karusti, eikä opiskelupaikojen lakkautus edistä maalla asumista, hän huomauttaa. Asikkalassa Vesivehmaan koulu on muuttovoittoalueella, kun taas Kalkkisten lapsiluku hupenee.

”Koulujen säilyminen on tosi tärkeä kylien kannalta ja että ihmiset uskaltaisivat muuttaa niihin. Toisaalta kouluauton kuljettajana tiedän, että kyydit toimivat, lapset nukkuvat mennessä ja tekevät läksyjä tullessa”, kunnalle koulu- ja palvelukyytejä ajava Harjukari kertoo.

”Kuntapolitikan pitää katsoa todella pitkälle eli mieluummin 20 kuin kahden vuoden päähän. Haasteena meillä on esimerkiksi tonttipula, sillä tulijoita olisi, ja asiaa ratkotaan.”

Maan nykyisen hallituksen tehtäväkenttä ei käy kateeksi.

”Miten vaikkapa sosiaali- ja terveyspalvelut järjestetään, miten mikäkin päätös vaikuttaa ja miten työvoiman kohtaanto-ongelma ratkaistaan? Arvostelu on helppoa, mutta kipeitäkin ratkaisuja pitää tehdä, Suomen velkaantuminen on niin hurjaa”, Harjukari sanoo.

”Päättäjillä on ihan järjettömän iso vastuu esimerkiksi palveluista, maahanmuutosta, leikkauksista ja omavaraisuudesta. Kun nyt vain hallitus pysyisi kasassa”, hän sanoo päätään pudistellen.