Herkkyyttä kuoleman äärellä

Obduktioteknikko Kari Mänttäri hoitaa ruumiinavauksen fyysisen työn. "Vainajia kohdellaan arvokkaasti ja kunnioittaen." Kuva: Rami Marjamäki

Elämä on kaunista, herkkää ja hyvin ohuen langan varassa. Kuoleman työtekijä sen tietää.

"Harvemmin puhun työstäni. Tämä ei nyt ole ihan normaali työ", pohtii obduktioteknikko Kari Mänttäri Tampereen yliopistollisesta sairaalasta.

Mänttäri työskentelee oikeuslääkärin kanssa suorittaen ruumiinavauksen fyysisen työn. Kuolleista ei puhuta ruumiina vaan vainajina. Vainaja-nimitys sisältää arvokkuutta, jota ihmisen viimeiselle matkalle halutaan suoda.

"Tehtäväni on purkaa vainaja. Irrottaa elimet tietyssä järjestyksessä."

Jotta ymmärtää, mikä on poikkeavaa, pitää ensin tuntea läpikotaisin normaali. Mänttärin mukaan paras oppikirja ruumiinavaajan työhön on ihminen itse.

"Tätä ei opi kirjoista, vaan tekemällä. On opittava kuuntelemaan ja katselemaan vainajan itse antamia vihjeitä."

Kuolinsyy jää harvoin avauksessa piiloon.

Kari Mänttärillä on Suomessa noin viitisenkymmentä kollegaa. Oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset on keskitetty Suomessa yliopistollisiin sairaaloihin.

"Tänne meille tulevat sellaiset vainajat, joiden kohdalla jokin on mennyt pieleen. Kuolinsyyssä on jotain epäselvää. Me näemme täällä ihmiselämän lopun ääripäät."

Poliisi määrää vainajalle tehtävän oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen.

Vaikka suurimman osan työstä pystyy tekemään rutiinilla ja piiloutumalla ammatin taakse, välillä jokin koskettaa syvältä.

"Lapsen kuolema tuntuu aina väärältä."

Tampereella pian 11 vuotta työskennellyt Kari Mänttäri aloitti alalla 14 vuotta sitten. Kokemuksen karttuessa omat ajatukset maailmasta selkiytyvät.

"En usko Jumalaan. Uskon kuitenkin hyvään."

Jos hän saisi kieltää yhden aineen, se olisi viina. Suuri osa oikeuslääketieteelliseen ruumiinavaukseen joutuvista vainajista on joko käyttänyt runsaasti alkoholia tai kohdannut alkoholin tuomat lieveilmiöt.

"Suomessa juodaan ihan liikaa viinaa. Vaikkei siihen aina kuolla, se ajaa ihmisiä umpikujaan. Itse lopetin alkoholin käytön kokonaan. Olen nähnyt liikaa."

Mänttäri ei halua kuvata itseään absolutistina, vaan selvistelijänä.

"Selvistely on trendijuttu. Haluan olla aina läsnä ja tavoitettavissa minun läheisilleni. Se on minun valintani."

Kari Mänttäri, 40, ajautui alalle sattumalta. Ambulanssissa ja leikkaussalissa työskennelleelleen lääkintävahtimestarin pätkätyö oli Jyväskylässä katkolla, kun obduktioon etsittiin pitkäaikaista viransijaista.

"Patologian ylilääkäri haastatteli minua ja kysyi, että pelkäänkö verta. En pelännyt verta."

Seuraavana maanantaina alkoivat työt.

"Seurasin yhden päivän vierestä ja ompelin vainajia kiinni. Toisena päivänä sain jo oman tehtävän."

Ensimmäisen vuoden aikana selviää, kestääkö pää työtä.

"Järkytyksiä tulee väistämättä vastaan. Täällä on oltava vahva. Mutta silti herkkä."

Obduktio-osastolla vastaan tulee koko kuoleman kirjo.

"Tapauksia ei voi jäädä märehtimään. Kun vainaja on laitettu kiinni ja viety kylmiöön, juttu loppuu siihen minun osaltani. Joskus joku jää mieleen ja nousee pintaan, kun lukee tarinaan liittyvän otsikon vaikkapa iltapäivälehden lööpistä."

Kun obduktioteknikko astelee työpaikaltaan ulos, hän jättää työasiat taakseen.

"Näitä töitä ei voi viedä kotiin."

Orivedellä asuva Mänttäri harrastaa laitesukellusta, eräilyä ja koirien kanssa ulkoilua.

"Viime kesänä vietin koirieni kanssa viikon Isojärven kansallispuistossa. Olen nauttinut retkeilystä ja ulkona yöpymisestä ihan pikkupojasta asti."

Vain yksi asia puuttuu:

"Olisi mukava löytää joku luonnosta tykkäävä nainen, joka tykkäisi minustakin."

Miehestä löytyy myös yllättävä taiteellinen puoli.

"Nautin kaikenlaisten kädentaitojen harjoittamisesta. Käytin ensin työtilana kotini vierashuonetta, mutta se kävi vähän ahtaaksi, kun samassa tilassa oli sorvi, vannesaha, pylväsporakone ja paljon muuta. Koko kämppä oli puupölyn peitossa."

Pelastukseksi löytyi tuttavan kautta työhuone Oriveden vanhan asemarakennuksen suojista, missä työskentelee muitakin taiteilijoita.

"Nyt siellä tulee tehtyä ihan kaikkea. Voin maalata tauluja, valaa kipsiä, hioa korukiviä, veistää puuta tai luuta. Etenkin veistäminen on minun juttuni. Siinä silmän ja käden yhteistyö täytyy toimia."

Mänttäri on hankkinut juuri tutulta metsästäjältä 25 kiloa hirven sarvia, joissa riittää työstettävää vähäksi aikaa.

"Ajattele, että hirvi on kantanut päässään sarvia, jotka monen mutkan kautta päätyvät minun käsiini. Laitan silmät kiinni ja näen valmiin esineen. Se pitää vain kaivaa sieltä sarvesta esiin."

Sarvesta syntyy usein koruja tai pieniä pääkallofiguureja.

"Isäni oli kivääritehtaalla töissä. Kerran hän teki ruokatunnilla veljelleen pähkinäpuusta pääkallon. Isäni kertoi siitä minulle, kun olin pikkupoika ja se jäi mieleeni. Itse en yritä tehdä pääkallosta anatomisesti oikeaoppista, vaan veistän erilaisia ilmeitä."

Mies saattaa uppoutua luomisprosessiin tunneiksi. Pienestä visakoivunpalasta syntyy herkkä perhonen.

"Silloin ei voi ajatella mitään muuta. Saa hengähdystauon kaikesta muusta."

Katsellessa miehen kätten jälkiä ja kuunnellessa intoa, jolla hän puhuu, herää kysymys: Tiedäthän, että toteuttamallesi ilmiölle on nimi?

"Juu. Tämä on ite-taidetta. Ei minulla ole mitään taiteen alan koulutusta. Teen juuri sitä, mikä tuntuu itsestäni hyvältä. Meidän professori totesi kerran nähtyään käsitöitäni, että taidat käydä töissä rahoittaaksesi taideprojektejasi."