Sisnan eli parkitun poronnahkan valmistus on monivaiheinen ja pitkä prosessi. Jenni-Emilia Pehkonen valmistaa noin kymmenen nahkaa vuodessa. Kuva: Juha Kauppinen
Nuori yrittäjä pyörittää baaria ja tekee poronnahkatöitä pohjoisessa: "Minulla on yhdellä pöydällä ompelukoneet, että voi tehdä kahta työtä yhtä aikaa"
Saamenkäsitöiden taitaja Jenni-Emilia Pehkonen kokeili asua kaupungissa, mutta ei tuntenut sitä omakseen. Hän ryhtyi yrittäjäksi reilun 300 asukkaan Vuotson kylään.
Valmiista sisnasta syntyy laukkuja ja pussukoita. Pehkonen on tehnyt itse teriä myöten nahkan kaapimiseen tarvittavat työkalut. Kuva: Juha Kauppinen
Nahkat uivat parkkiliemessä ja imevät itseensä väriä. Parkituksessa on tärkeää aloittaa miedolla liemellä ja vahventaa sitä pikku hiljaa. Kuva: Juha KauppinenJenni-Emilia Pehkosen takapihalla höyryää lähes sadan litran padassa tummanpuhuva liemi. Nyt ei olla keittelemässä lihaperunoita kökkäporukalle, vaan valmistetaan pajunkuorista parkkilientä. Se antaa poronnahkaan kauniin sävyn, Pehkonen kertoo.
26-vuotiaan saamelaisen käsistä valmistuvat niin karvakengät, lapintakit kuin poronnahka- eli sisnatyöt.
Pehkonen kuvailee käsillä tekemistä pakokeinoksi arjesta. Hänelle on suuri ilo nähdä oma työnjälki konkreettisena edessään. Varsinkin sisnan, parkitun poronnahkan, valmistaminen on mieluista puuhaa. Sisnasta hän valmistaa erilaisia laukkuja ja pussukoita.
”Voin sanoa, että olen itse tehnyt ne alusta loppuun. Nahkakin on minun tekemääni.”
Sisnan tekeminen on hidasta ja työlästä, matka taljasta laukuksi kestää kaksi vuotta. Pehkosen työ alkaa pajun kaadolla ja kuorinnalla. Pajunkuorista valmistetaan keittämällä parkkiliemi, jossa vuodat saavat värinsä. Sitä ennen pajunkuorien on kuitenkin kuivuttava vuosi.
Nahkan väriin vaikuttaa se, mistä parkki on haettu.
”Esimerkiksi, jos ottaa Ivalojokivarresta, nahasta tulee paljon punaisempaa, tummempaa, koska jokivarressa on niin paljon rautaa.”
Ensin taljasta irrotetaan karva eli tehdään nivotus, jolloin mädättäjäbakteerit laitetaan karvanirrottamistyöhön. Haju on sen mukainen.
Pehkonen hakee taljat läheiseltä teurastamolta.
”Poro on paikallinen ja käsityö on paikallista.”
Nivotuksen jälkeen on vielä monta aikaa vievää työvaihetta ennen kuin nahkalaukku on käyttövalmis.
Valmiin sisnan ominaisuuksiin vaikuttaa lukematon määrä asioita, joista kaikkiin ei voi nahkan valmistaja edes vaikuttaa.
”Osa vanhoista sanoo, että se, millainen on poron kunto ja millainen syksy on ollut, vaikuttavat siihen, millainen nahka tulee. Eri vuosina ne ovat aivan erilaisia.”
Sisnassa Pehkosta kiehtoo juuri lopputuloksen yllätyksellisyys.
”Jokainen nahka on erilainen. Ei voi tietää, tuleeko siitä hyvä vai huono, pehmeä vai kova.”
Pehkonen, kuusilapsisen perheen esikoinen, on aina tuntenut vetoa käsitöihin. Pienestä pitäen hän seurasi, kuinka hänen mummonsa teki käsitöitä – ja niitähän hänellä riitti. Pehkosen isoäiti osasi myös toteuttaa nuoren tytön toiveen kuin toiveen.
”Jos halusit kesämekon, hän sen jostain taikoi. Jos ei muualta niin lakanasta.”
Kun Pehkonen oli kuudennella luokalla, perhe muutti Sodankylästä yli 300 kilometrin päähän Tornioon. Yhdeksännellä luokalla hän ompeli käsityötunnilla lapintakin. Mummo opasti häntä puhelimessa, kuinka perinnevaate tehdään.
Kun peruskoulun jälkeen oli aika hakea opintoihin, oli Pehkosella luvassa vanhemmilleen pommi.
”Ilmoitin äidille ja isälle päivää ennen kun olisi pitänyt lähteä Tervolaan kouluun, että lähden Inariin”, Pehkonen kertoo.
Halu kotiseudulle oli kova, ja Torniossa hän ei viihtynyt.
”Yleensä jos päätän jotain, se myös pitää.”
Niinpä muu perhe jäi Tornioon ja Pehkonen lähti Saamelaisalueen koulutuskeskukseen, jossa hän kävi kolmivuotisen saamenkäsitöiden peruslinjan. Neljäntenä vuotena hän erikoistui nahkan käsittelyyn.
Samana päivänä kun hän tuli täysi-ikäiseksi, hän perusti käsityöyrityksensä, The Story of Sisnan. Virkailija oli hämmästellyt nuorta yrittäjää.
”Hän oli ollut 40 vuotta verotoimistossa eikä ollut vielä sellaista päivää nähnyt, että joku tulee hakemaan y-tunnuksen sieltä heti, kun täyttää 18”, Pehkonen nauraa.
Tie numero E75 halkaisee Vuotson kylän, joka sijaitsee Lokan ja Porttipahdan välissä. Kylällä on kauppa, majatalo ja uusimpana myös baari, jonka toiminnassa on myös Pehkosella näppinsä pelissä.
Pehkosen vanhemmat ovat syntyjään vuotsolaisia, joten hänen mummolansakin on siellä, E75-tien varrella. Kun katsoo mummolan pihalta maantien toiselle puolelle, näkee komean Porokylä-nimisen kiinteistön, jossa on aikoinaan ollut matkailu- ja ravintolatoimintaa.
”Pihalta on nähnyt hyvin, kuinka ihmiset käyvät oven takana, vaikkei siellä ole mitään. Laskimme, että siellä kävi viime kesänä yhtenä päivänä 26 autoa.”
Ajatus baarin avaamisesta kylmillään olevaan kiinteistöön lähti kypsymään perheenjäsenten mielissä. Kun sitten Jenni-Emilia Pehkosen isällä, Jarmolla, tuli kolmannet yt-neuvottelut vuoden sisään Torniossa, päätös oli valmis.
”Isä soitti, että nyt tai ei koskaan. Siitä se sitten lähti pyörä pyörimään.”
Jenni-Emilia Pehkonen perusti isänsä ja veljensä Risto Pehkosen kanssa osakeyhtiön ja he vuokrasivat kiinteistön. Uuden baarin nimeksi tuli PoroBaari Vuotso, ja se avattiin juhannuksena. Muutama viikko takaperin saatiin myös taksiluvat, joten baarilta ajellaan myös taksikyytejä.
Käsityöyrittäjyys ja baarin pyörittäminen menevät Pehkosen mukaan hyvin yksiin.
”Minulla on siellä yhdellä pöydällä ompelukoneet, että voi tehdä kahta työtä yhtä aikaa”, hän kertoo. ”Hiljaiset ajat aina ompelen siellä jotain.”
Elämä Vuotsossa on leppoisaa ja rauhaisaa, Pehkonen kertoo. Tärkeintä hänelle on, että pihalta pääsee suoraan metsään. Luonnossa hän on ollut lapsesta saakka, poronhoitohommissa ukkinsa kanssa.
”Olin kaksiviikkoisena ensimmäisen kerran poroaidalla.”
Isät ja veljet ovat olleet innokkaita metsämiehiä, mutta vasta vanhempana, avopuolison myötä, iski Pehkoselle itselleenkin metsästyskipinä. Koska metsästäjän tutkinnon suorittaminen jännitti, hän päätti käydä sen viime kesänä salaa kertomatta miehelleen.
”Väitin miehelleni viikon, että olin käsityökurssilla Ivalossa.”
Kun sitten hyväksytty suorituspaperi oli kädessä, hän uskalsi sen näyttää miehelleen, joka ilostui ikihyviksi.
”Hän ei tiennyt, miten päin olisi penkissä.”
Viime syksynä Pehkonen ampui ensimmäisen saaliinsa, koppelon. Talvella hän pyytää miehensä kanssa näätiä ja kettuja, joiden perässä kuljetaan pitkiäkin matkoja.
”Näätälenkin pituus oli viime talvena suurin piirtein 160 kilometriä. On tässä lääniä pyytääkin.”
Seuraavaksi hän haluaa toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja yhdistää kaksi rakasta harrastustaan: hän aikoo opetella tekemään karvalakkeja itse metsästetyistä eläimistä. Kun Pehkoselta kysyy, missä hän näkee itsensä kymmenen vuoden päästä, vastaus on lähes itsestään selvä.
”Olen varmasti täällä Vuotsossa, toivottavasti tekemässä käsitöitä ja toivottavasti baarikin on saatu kannattavaksi.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
