Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan

Tuuliavantoja, jäätyneitä peuroja, jäänalaisia aaltoja ‒ retkiluistelijan pitää varautua monenlaisiin yllätyksiin

Kun pakkanen luo järviin, jokiin ja merelle riittävän paksun kannen, alkaa ­jännittynyt kuhina: Retkiluistelijat etsivät kantavaa jäätä teriensä alle.
Jäällä liikkujaa vaanivat monet vaarat, kuten avoimet tuuliavannot, railot ja virtausten heikentämät alueet.
Jäällä liikkujaa vaanivat monet vaarat, kuten avoimet tuuliavannot, railot ja virtausten heikentämät alueet.  Kuva: Tuomo Kesäläinen
Kustavi

Riemunkiljahdukset kiirivät halki hyisen jääerämaan. Ne kimpoilevat Kustavin Hamskerinaukon karujen luotojen rantajyrkänteistä ja palaavat kaikuna pelkkää hymyä loistavien retkiluistelijoiden korviin.

Ja riemuun on nyt syynsä.

Muutaman kilometrin rosoisen rouhean luistelutaipaleen jälkeen retkikunta on saapunut jäärajalle. Tästä alkaa hiljattain jäätynyt, sileä ja liukas luistelukenttä, joka levittäytyy useiden neliökilometrien alueelle. Tämä on retkiluistelijoiden odotusten täyttymys.

Jään paksuuden muutoksen kuulee. Jämäkkä rouheus on vaihtunut kimeämpään kirskahteluun. Jään lauluun. Jännittää. Tässä tilanteessa ei tahdo edes ajatella jään todellista paksuutta. Ympärillä kiitävät kokeneet luistelijat kertovat jo viiden sentin jään kantavan luistelijaa.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Pelkkä paksuus ei kuitenkaan kerro kaikkea. Jäässä voi olla syystä tai toisesta syntyneitä heikompia kohtia, railoja, tuuliavantoja ja muita vaaranpaikkoja.

Tällaisissa olosuhteissa jäänlukutaito on lähes elintärkeä taito ja se kehittyy vain kokemuksen kautta. Liikkumalla jäällä mahdollisimman paljon, tutkimalla, kokeilemalla ja oppimalla. Toisinaan se oppi tulee kylmän kylvyn muodossa.

Sofie von Freckell seuraa, kun Mika Holkeri ylittää railon.
Sofie von Freckell seuraa, kun Mika Holkeri ylittää railon. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Nyt kansi kestää. Varmuutta tuntemattomalla jäällä liikkumiseen tuo myös retken vetäjänä toimiva Mika Holkeri. Kokeneen retkiluistelijan tehtävä on luistella joukon kärjessä, lukea jäätä, etsiä ryhmälle suotuisa reitti ja havainnoida jään mahdollisia heikkouksia.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Sileä jää ja kevyt myötätuuli tekevät matkanteosta vaivatonta ja mukavaa. Nopeus kohoaa lähemmäs kahtakymmentä kilometriä tunnissa. Aina jäät eivät tällaista ilottelua tarjoa, vaan matkanteko voi olla myös raskasta taistelua huonoa jäätä ja musertavaa vastatuulta vastaan. Mutta nyt on herkkua, ja nyt nautitaan.

Jääerämaan kuningas, valtava merikotka kohoaa siivilleen. Suurten siipien saatua ilmaa alleen, on liito ihailtavan kevyen näköistä. Merijäälle suuntautuvien kevättalven retkien aikana kotkat ovat hyvin yleinen näky.

”Eräällä retkellä näimme miten useita kotkia kohosi lentoon samasta paikasta. Luistelimme katsomaan paikkaa, josta löysimme jäihin hukkuneita ja jäätyneitä peuroja. Luultavasti susi oli saanut eläimet pakenemaan liian heikolle jäälle”, kuvailee luistelijaletkan perää pitävä Petteri Rask.

”Kotkat olivat repimässä haaskoja ruuaksi ja koko ympäröivä jää oli yhtä veren, luiden ja karvojen peittämää sotatannerta.”

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Pian myös meidän retkikuntamme kohtaa jäällä lepäävät peuran jäänteet. Käsikarvat nousevat pystyyn ja kylmät väreet kiirivät pitkin selkäpiitä, kilpaa suurten hikikarpaloiden kanssa. Vaikka ympärillä levittäytyy lumoava kauneus, kuljemme läpi vaarallisen ja armottoman maailman, jossa virheisiin ei ole varaa.

Peura on kokenut kohtalonsa. Sofie von Frenckell jäännösten äärellä.
Peura on kokenut kohtalonsa. Sofie von Frenckell jäännösten äärellä. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Yllätyksiin varaudutaan valmistautumalla ja kuljettamalla mukana tarvittavia turvallisuusvälineitä, joista tärkeimmät ovat kaulalla kulkevat naskalit, kelluttava reppu, jossa on vaihtovaatekerta vesitiiviisti pakattuna sekä reppuun kiinnitettävä heittoköysi, jonka voi heittää kaverille jäihin pudotessa.

Turvavarusteiden lisäksi retkiluistelijan perusvarusteet ovat tietysti retkiluistimenterät ja siteet, siteisiin sopivat jalkineet sekä retkiluistelusauvat.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Retkiluisteluun valittavien jalkineiden tärkein ominaisuus on nilkkatuki. Esimerkiksi tavalliset hiihtomonot eivät usein tätä tarjoa, vaan luistimissa käytetään luisteluhiihtomonoja tai enemmän vaelluskenkää muistuttavia backcountry-monoja. Myös suoraan vaelluskenkään kiinnitettäviä sidemalleja on tarjolla.

Jääsauvat toimivat luistelijan tuntosarvina: niillä havainnoidaan muun muassa jään paksuutta.
Jääsauvat toimivat luistelijan tuntosarvina: niillä havainnoidaan muun muassa jään paksuutta. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Retkiluistelusauvat ovat luistelijan tuntosarvet, niillä tulkitaan ja tunnustellaan jäätä. Toisin kuin hiihdossa, retkiluistelussa tarkoitus ei ole niinkään pökkiä sauvoilla vauhtia, vaikka vastatuulessa tätäkin ominaisuutta saattaa tarvita. Retkiluistelusauva on hiihtosauvaan verrattuna melko raskas ja sen vankka kärki on muotoiltu jään testaamiseen sopivaksi.

Parhaistakin turvavarusteista on höytyä vain silloin, kun niitä osaa käyttää tosi tilanteessa.

”Retkiluistelijaksi haluavan pitää käydä Suomen retkiluistelijat ry:n järjestämä tulokaskurssi ja osallistua yhdistyksen tulokasretkelle, ennen kuin saa osallistua yhdistyksen johdetuille retkille”, kertoo Suomen retkiluistelijat ry:tä edustava Marketta ­Rosenqvist.

”Tulokasretkellä käydään läpi normaalin retken rutiinit, luistellaan, sekä harjoitellaan naskalien ja heittoköyden käyttöä. Seura järjestää myös plutausharjoituksia, joissa kokeillaan jäihin putoamista ja sieltä nousemista. Tällaiseen harjoitukseen jäsenten olisi hyvä osallistua ainakin muutaman vuoden ­välein.”

Vahva ja taitava luistelija pärjää huonommallakin jäällä. Jää tarjoaa lukemattomia eri pinnanmuotoja.
Vahva ja taitava luistelija pärjää huonommallakin jäällä. Jää tarjoaa lukemattomia eri pinnanmuotoja. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Merijää on se arvoituksellisin ja yllätyksellisin paikka harrastukselle. Merellä olosuhteet muuttuvat nopeasti, tuulet ovat armottomampia ja meren suolaisuus aikaansaa omia oikkujaan jään kehittymiselle.

”Retkiluistelussa kausi etenee yleensä niin, että aloitetaan pieniltä järviltä, jatketaan suuremmille ja sitten siirrytään merelle”, koko kauden jäillä liikkuva Marketta Rosenqvist kertoo.

”Loppukaudesta, kun merijäät häviävät, siirrytään takaisin järville. Lumien sulaessa järvillä on usein vielä muutaman kymmenen sentin jää ja niillä voi luistella myöhään kevääseen saakka. Pisin oma kauteni on ollut kuusi kuukautta, jolloin jäille pääsi marraskuun alusta huhtikuun loppuun.”

Marketta Rosenqvistin intohimosta lajia kohtaan kertoo jo se, että viime luistelukausi oli kuudes peräkkäinen talvi, kun hänen matkamittariinsa kertyy yli 1 000 luisteltua kilometriä.

Pian edessä siintää kokemattoman jäällä liikkujan painajainen, suuri tuuliavanto. Mutta miksi me luistelemme sitä kohti?

Jää loppuu. Itsesuojeluvaisto huutaa kääntymään ja palamaan suuntaan, jossa avovettä ei näkynyt.

Vakaa jäälakeus muuttuu avantojen kirjomaksi mosaiikiksi, jossa vaara vaanii varomatonta kulkijaa. Luistelijat suuntaavat aivan avannon reunalle ja alkavat läiskyttää sauvoillaan vettä. Ei aukko sitten niin pelottava ollutkaan?

”Retkiluistelu ei ole kovin vaarallinen laji, kun sen osaa ja on osaava kaveri mukana”, Marketta ­Rosenqvist muistuttaa.

”Plutauksen eli jäihin putoamisen vaara on melko pieni, kun jäät tuntee. Hieman suurempi on muiden tapaturmien vaara. Esimerkiksi jos luistin juuttuu pieneen halkeamaan kiinni tai kaatuu pintajäähän, vauhti loppuu kuin seinään ja luistelija lentää eteenpäin. Kaatumiset voivat aiheuttaa olkapää- tai kasvovammoja.”

Retkiluistelua harrastetaan luonnonjäällä, luonnon muovaamissa olosuhteissa. Retkiluistelukausi alkaa usein pohjoisen pieniltä järviltä ja laajenee kelien mukaan etelän järville ja joille. Otollisim­pana talvena lumeton merijää tarjoaa lähes ­loputtoman temmellyskentän lajin harrastajille.
Retkiluistelua harrastetaan luonnonjäällä, luonnon muovaamissa olosuhteissa. Retkiluistelukausi alkaa usein pohjoisen pieniltä järviltä ja laajenee kelien mukaan etelän järville ja joille. Otollisim­pana talvena lumeton merijää tarjoaa lähes ­loputtoman temmellyskentän lajin harrastajille.  Kuva: Tuomo Kesäläinen

Kilometrit vilisevät ja matka taittuu halki alati vaihtuvien maisemien ja elävän jään. Ylitämme vastajäätyneitä laivaväyliä, joiden jäälohkareiden täyttämä kita on valmis milloin tahansa imaisemaan luistelijan kylmään kylpyyn.

Kiidämme yli maininkien sarkoittaman jääalueen ja rosoisempien jääkenttien välillä myötätuulessa, toisinaan vastaisella. Erikoinen elämys odottaa meitä suuren, valkoisen ja turkoosin sävyissä hohtavan ahtojääkasan vieressä. Meri keinuu? Kyllä, se on swingi, ilmiö, jossa jään alainen aallokko keinuttaa jäätä. ­Samaan aikaan kiehtovaa ja jännittävää.

Tuuli yltyy. Luonto tarjoaa mahdollisuuden kokeilla myötä- ja vastatuuliluistelua, joissa on omat tekniikkansa. Energiaa säästetään jono- ja pariluistelulla. Myös väsyneen retkeilijän matkan helpottamiseen löytyy omat etenemistapansa.

Tällaisten elämysten äärellä on helppo ymmärtää lajin hienous ja myös se, mikä erottaa auratuilla urilla tapahtuvan matkaluistelun oikeasta retkiluistelusta.

Hyvällä kelillä matka taittuu kuin siivillä ja matkamittarit näyttävät päivän saldoksi 47 kilometriä. Nilkkoja kivistää ja vaikka olo on väsynyt, on päällimmäinen tunne onnellisuus. Olo on suorastaan euforisen haltioitunut. Jäätyneet vesistöt totisesti avaavat portit aivan uuteen, uskomattoman kauniiseen ja elämyksiä tarjoavaan maailmaan.

Retkiluistelijan talvi on unelmointia täydellisistä jäälakeuksista. Ja kun luonto suo otolliset olosuhteet, on repun syytä olla pakattuna. Silloin mennään!

Juttu on alun perin julkaistu kuukausiliite Kantrin tammikuun numerossa.

Suomen retkiluistelijat ry:n retkillä on iloinen ja kannustava tunnelma. Luotettava luisteluseura on myös jäällä liikkujan paras henkivakuutus.
Suomen retkiluistelijat ry:n retkillä on iloinen ja kannustava tunnelma. Luotettava luisteluseura on myös jäällä liikkujan paras henkivakuutus. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Varo heikkoa jäätä!

Luonnonjäällä liikkuvan luistelijan pitää valmistautua siihen, että jossain vaiheessa harrastusta jäihin putoaminen tulee tapahtumaan – tätä ei tarvitse pelätä, mutta siihen pitää varautua. Varautumisen perustana on luotettava retkiseura, tarpeelliset turvavälineet sekä turvavälineiden käytön ja turvatoimien ennalta harjoittelu.

Monet eri luonnonvoimat ja ilmiöt saattavat aiheuttaa jäälle heikkoja kohtia ja vaaranpaikkoja. Jäällä liikkujan on hyvä tutustua olosuhteisiin, jotka heikentävät jäätä ja oppia ennakoimaan mahdollisia riskejä.

Turvallisen jäällä liikkumisen perusta on jäänlukutaito eli kyky arvioida jään kantavuutta, tunnistaa heikot kohdat ja välttää vaarallista jäätä. Taito kehittyy vain kokemuksen kautta.

Erityisesti kevään edetessä jään paksuus ei enää samalla tavalla kerro sen kestävyydestä ja paksukin jää saattaa olla petollinen. Kevätauringon lämmittäessä jää alkaa puikkoontua. Tällöin muutokset voivat olla hyvin nopeita ja jään ominaisuudet saattavat muuttua merkittävästi jo lyhyellä matkalla.

Tuuliavannot ovat muuten tasaisessa jääpeitteessä esiintyviä avoimia tai myöhemmin jäätyneitä alueita, joita esiintyy runsaasti esimerkiksi kovilla pikapakkasilla ja suurilla vesialueilla.

Uveavanto syntyy, kun lumen paino painaa jäätä veden pinnan alle ja vesi virtaa jään päälle.

Valumareiät ovat jään päällä valuvan veden jäähän ”poraamia” pyöreitä reikiä, jotka voivat aiheuttaa ikävän loukkaantumisen.

Kaasukuplat ovat ohuen jään alle jääneitä metaanikuplia.

Eristys saa jään kasvun loppumaan ja nopeuttaa jo muodostuneeseen jäähän kehittyvien heikkojen kohtien muodostumista. Eristys tapahtuu jään päällä olevan lumen tai veden vuoksi.

Swingi on jään alla tapahtuvaa veden aaltoilua. Suuri swingi voi murtaa jään lautoiksi, jotka tuuli tai virtaukset kuljettavat merelle.

Jäärajat ovat kohtia, jossa jäänpaksuus muuttuu merkittävästi. Yleinen jäihin putoamisen syy on huomaamatta jäänyt jäänpaksuuden muutos.

Railot ovat jään laajenemisen jäähän aiheuttamia repeämiä. Jäänpaksuudesta ja suurista lämpötilaeroista johtuen suurimmat railot syntyvät keväisin.

Puikkoontuminen tapahtuu keväisin, kun aurinko lämmittää jäätä. Sulamisvesi alkaa liikkua jään sisällä synnyttäen onkaloita ja haurastuttaen sitä.

Laivaväylät halkovat luistelujäitä ja hankaloittavat etenemistä. Usein vasta hiljattain uudelleen jäätynyt ja epävarma väylä ylitetään ryömimällä.

Lisätietoa lajista: Suomen retkiluistelijat