Amsterdamin syke vaihtui kaninlihayrittäjän arkeen Yli-Siurualla

Christa, Elisa ja Alex van der Vegt ovat kotiutuneet Pudasjärvelle hyvin. Nuori yrittäjäperhe on otettu lämpimästi vastaan. Kuva: Pekka Fali

60-luvun omakotitalossa riittää remontoitavaa. Kuva: Pekka Fali

Kaikilla emoilla ja siitosuroksilla on nimet. Syötäväksi kasvatettaville poikasille ei anneta nimiä. Kuva: Pekka Fali

Ulkohäkissä tepastelevat Onni-kukko sekä kanat Brainiac, Pingu ja Marja-Liisa. Kuva: Pekka Fali

Suomalais-hollantilaisen van der Vegtin perheen rohkeutta voi vain ihailla.

Vielä toissa syksynä kolmihenkinen perhe asui Amsterdamissa vuokralla kerrostalossa. Nyt perhe asuttaa 60-luvun puutaloa Pudasjärven Yli-Siurualla ja kasvattaa kaninlihaa.

Putkimiehenä ja kattoasentajana työskennellyt Alex sekä klinikkaeläinhoitajana ja matkailualalla työskennellyt Christa olivat koko ikänsä olleet täysin kaupunkilaisia, mutta haaveilivat maalle muutosta.

"Kaikki oli periaatteessa hyvin, mutta jokin ei tuntunut oikealta", Christa kuvailee.

Varsinkin kun nyt 2,5-vuotias Elisa ilmoitti tulostaan, koti maaseudulla alkoi tuntua yhä tärkeämmältä.

"Meillä ei ollut hajuakaan, mihin muuttaisimme", Christa kertoo. Hollannissa maa on erittäin kallista, joten kotitalo maalla oli mahdoton ajatus.

Christa oli viimeisillään raskaana, joten heidän oli hankalaa käydä katsomassa paikkoja Suomessa.

Lopulta mieluisa talo löytyi Pudasjärveltä. Pariskunta teki talokaupat ilman, että edes kävivät paikan päällä.

"Kiinteistövälittäjä oli tosi kiva. Hän lähetti runsaasti kuvia ja varmisti moneen kertaan, että varmasti haluamme tämän kodin."

Etelä-Suomi oli hollantilaiselle Alexille tuttu, mutta Forssaa kauempana hän ei ollut käynyt. Helsingissä syntynyt Christakaan ei ollut käynyt Ylivieskaa pohjoisempana.

Van der Vegtit ostivat laiva- ja junaliput Amsterdamista Ouluun ja varasivat oululaisesta autoliikkeestä auton.

Hotellissa nukutun yön jälkeen perhe lähti uudella autollaan kohti uutta kotiaan.

"Muuttoauto oli meitä aikaisemmin perillä ja kuljettaja toivotti meidät pihallamme tervetulleeksi", Christa nauraa.

Kylällä sana oli kiirinyt, että taloon muuttaa perhe Hollannista. Jo ensimmäisenä päivänä naapurin vanhempi pariskunta tuli tervehtimään ja aloitti nuoren perheen kotouttamisohjelman.

" Raija ja Pentti adoptoivat meidät. Elisa kutsuu heitä jo mummiksi ja papaksi", Christa iloitsee.

Elisa on myös saanut naapureiden lapsenlapsista leikkikavereita.

Kun talon vesiputket jäätyivät ensimmäisenä talvena, naapurin poromies Seppo toi vettä. Häntäkin kutsutaan jo sujuvasti Seppo-sedäksi.

"Naapurit ovat mahtavia ihmisiä", Alex kiittelee.

Ilman kyläläisten lämmintä vastaanottoa ja tukea uuden elämän aloittaminen olisi ollut huomattavasti vaikeampaa.

Mitään valmista yrityssuunnitelmaa pariskunnalla ei ollut. Omavaraisuus ja eettinen ruuantuotanto kuitenkin kiinnostivat.

"Töitä on vaikea saada, joten miksemme ryhtyisi tuottajiksi", Alex muistelee ehdottaneensa.

Kaninlihaa he alkoivat tuottaa aluksi vain omaan käyttöön. Lihalle tuntui kuitenkin olevan kysyntää, joten he alkoivat hiljalleen hankkia lisää kaneja.

Keski-Euroopassa kaninlihaa saa yleisesti lihakaupoista, mutta Suomessa se on harvinaista. Kaninliha on kuitenkin terveellistä ja mureaa, kanaa muistuttavaa vaaleaa lihaa.

Van der Vegtien mukaan Siuruan kanila on ainoa kaninlihantuotantoon erikoistunut yritys, joka tuottaa lihaa myyntiin ympäri Suomen.

Starttirahan lisäksi yritys ei ole saanut mitään muita tukia. Maataloustukiin he eivät ole oikeutettuja, sillä kaneja ei lasketa tuotantoeläimiksi.

Siuruan kanilassa on nyt 42 aikuista kania ja 110 poikasta. Lihalle on kysyntää enemmän kuin tarjontaa.

"Syksyyn asti kaikki poikaset on jo myyty", Christa kertoo.

Muutaman sadan metrin päässä sijaitseva vanha, käytöstä poistettu poroteurastamo on nyt rekisteröity elintarvikehuoneisto, jossa kanit teurastetaan ja pakataan.

Rovaniemeläinen yhden miehen yritys kuljettaa kanipakasteet asiakkaille. Siuruan kanilan lihaa myyvät useat K-Citymarketit ja K-Supermarketit sekä muun muassa Hakaniemen kauppahalli Helsingissä.

Lisäksi teurasjätteet myydään Ranuan eläinpuistoon ja nahat ja korvat koiranrehuksi.

"Mitään ei mene hukkaan", Christa toteaa tyytyväisenä.

Kanien heinät he ostavat alasiurualaiselta maanviljelijältä pikkupaaleina. Lisäksi kanit syövät rehupellettejä, joita myy pudasjärvinen rautakauppa.

Kanit työllistävät pariskuntaa noin neljän tunnin verran päivässä eli vielä siitä ei ihan riitä elannoksi. Kaikki voitto, mitä myynnistä tulee, pariskunta laittaa investointeihin.

He haluavat kuitenkin laajentaa maltilla, ettei työmäärä kasva liian nopeasti liian suureksi.

"Tavoitteena on parisataa aikuista kania", Alex suunnittelee. On myös mahdollista, että Christa alkaa tehdä tilalta käsin muita töitä etänä.

Kaninlihantuottajat eivät ole oikeutettuja lomituksiin, joten eläimille täytyy järjestää hoitaja itse, jos haluaa päästä välillä tuulettumaan.

Kanien lisäksi van der Vegteillä on kukko ja kolme kanaa. Vuohiakin olisi tarkoitus hankkia.

Kotona häärii myös kaksi koiraa, kuuro tiibetinmastiffin ja saksanpaimenkoiran risteytys Arska sekä sokea vinttikoira Vilma.

Kotitalossa riittää remontoitavaa, sillä se oli ollut kymmenen vuotta tyhjillään.

Neljän hehtaarin tonttikin oli heidän muuttaessa täynnä olkapäihin ulottuvaa pajua.

"Epätoivon hetkiä on ollut", Christa myöntää. Kertaakaan ei kuitenkaan ole kaduttanut, että he muuttivat Yli-Siurualle.

Christalla ei ole enää sukulaisia elossa. Hän oli yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi.

Alexillakin on vain vanhemmat, jotka asuvat Amsterdamissa.

Pariskunnalle on tärkeää, että Elisa-tyttärelle jää perinnöksi jotain konkreettista – jos häntä ei isona tilanpito kiinnosta, niin ainakin talo ja kotipaikka jäävät.

Pienen perheen juuret kasvavat hyvää vauhtia ylisiurualaiseen maahan.