Maatalouden ilmastopäästöjä mahdollista leikata kestävästi – jarruina kankea politiikka ja ilmastohyödyiltä puuttuvat markkinat

Kankea EU-politiikka jarruttaa viljelijöiden itsensäkin toivomia ilmastotoimia. Maa- ja metsätalousministeriö toivoo, että ilmastotoimiin löytyy rahoitusta markkinoilta.  Kuva: Timo Filpus

”Tuotannosta irrotettujen pinta-alatukien maltillista alentamista ja rahan kohdentamista ilmastotoimiin, erityisesti turvepeltojen hallittuun ennallistamiseen eli käytännössä vettämiseen.” Jos ehdotuksen kuulisi tietämättä sen esittäjää, sen voisi kuvitella olevan poiminta ympäristöjärjestöjen tai punavihreiden puolueiden ohjelmasta.

Todellisuudessa kyse oli yhdestä pääviesteistä tiistaina, kun tuottajajärjestöt MTK ja SLC julkaisivat päivityksensä alun perin vuonna vuonna 2020 julkaistuun maataloussektorin ilmastotiekarttaan. Tiekartan tehtävänä on viitoittaa reittiä Suomen tavoitteeseen olla hiilineutraali vuonna 2035.

Kuten alkuperäisessäkin tiekartassa, tuoreessakin versiossa merkittävimmiksi maataloussektorin ilmastotoimiksi listataan turvemaiden aiheuttamien päästöjen tuntuva leikkaus, kivennäis­maiden hiilensidonnan kasvattaminen sekä erilaiset vihreät energiantuotannon ratkaisut.

Entistä vahvemman roolin tiekartassa saavat maatalouden hiilimarkkinat. Käytännössä se tarkoittaisi erillisen EU:n laajuisen kauppapaikan luomista maatalouden hiilensidontapalveluille. Malli vaatisi toimiakseen yrityksiä, jotka haluavat kompensoida omia lyhytkestoisia hiilipäästöjään ostamalla vastineeksi samansuuruista hiilensidontaa peltomaahan.

Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Heikki Lehtonen korosti tiekartan taustaselvityksiä tiistaina esitellessään, että poliittinen tahtotila hiilimarkkinoiden luomiseen on nyt vahva ja sitä varjostanut ”kaksoislaskennan mörkö” on raivattu tieltä. Valitettavasti viljelijöiden käsissä markkinoiden synty ei kuitenkaan ole, vaikka tahtoa olisi.

Siltä osin muutosta ei ole tapahtunut, että suurin este hyvienkin ilmastotavoitteiden tiellä on politiikka. Alkuperäisen tiekartan jälkeen EU:ssa on otettu käyttöön uuden cap-kauden mukainen tukijärjestelmä, jonka ehtoja noudatetaan ainakin vuoteen 2027 asti. Nykyisessä capissa ympäristö- ja ilmastotoimien osuutta on kasvatettu sitomalla 16,4 prosenttia suorista tuista ilmastotavoitteita edistävään ekojärjestelmätukeen.

Kokonaisuutena tukijärjestelmä on kuitenkin massiivinen lukko monien ilmastoratkaisujen tiellä, eikä tähän lukkoon todennäköisesti ole avainta seuraavalla, vuonna 2028 tai joskus sen jälkeen alkavalla seitsenvuotiskaudellakaan. Suorien tukien perusteena on viljelijän hallinnassa oleva peltoala, mikä käytännössä pakottaa pitämään viljelyssä tai kesantona sellaisetkin huonosti tuottavat turvemaat, jotka olisi järkevää poistaa maatalouskäytöstä tai muuttaa kosteikkoviljelyyn.

Tiekarttatilaisuudessa maa- ja metsätalousministeriön puheenvuoron pitänyt valtiosihteeri Päivi Nerg pitkälti vahvisti cap-tien tukkoisuuden: koko järjestelmän pohjana on ruoantuotanto, ja kun tukiin käytettävissä oleva rahoitus vääjäämättä vähenee – puhumattakaan ajasta, jolloin Ukrainasta tulee EU-jäsen –, lisärahojen löytyminen tai painopisteen siirtäminen kestävyysratkaisuihin on vähintäänkin epätodennäköistä.

Käytännössä tämä pakottaa Suomen löytämään kansallista rahoitusta maatalouden ilmastotoimiin. Kun hallitus tarjoaa koko yhteiskunnalle lähinnä leikkauksia, rahoitusta on löydyttävä markkinoilta.

Jo vuoden 2020 ilmastotiekartassa linjattiin, että maatalouden on muiden sektorien tavoin ponnisteltava päästöjen vähentämiseen ruokaturvaa heikentämättä ja maataloustuottajille kohtuullisella tavalla. Tämä viesti pitää edelleen. Maataloustuotannossa on tehtävä ilmastotoimia, mutta niitä asetettaessa on pidettävä tiukasti kiinni ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden sopusoinnusta.

Keinoja valittaessa on siis muistettava Luken Lehtosen tiivistys: ei ole yhtä ratkaisua kaikille, vaan jokainen tila kokoaa erilaisista ilmastotoimista parhaiten omaan toimintaansa sopivan kokonaisuuden.