Kylvöt siunattiin eilen Ruskolla

Piispa Kaarlo Kalliala siunasi kylvöt eilen Ruskassa. Kuva: Hannu Tiuttu

Piispa Kaarlo Kalliala ja Ruskon kirkkoherra Pasi Salminen toimittivat kylvönsiunauksen Ruskon Piispantalolla eilen keskiviikkona. Tuottajayhdistyksen puheenjohtaja Antero Lähteenmäki toivotti satapäisen yleisön itsenäisen Suomen sadansien kylvöjen siunaukseen Ruskolla.

Varsinais-Suomessa tuottajayhdistykset ja seurakunnat järjestävät tällä viikolla kylvösiunauksia yhdeksällä paikkakunnalla. Entisaikaan kylvösiunaukset järjestettiin juuri rukoussunnuntain ja helatorstain välisenä aikana.

Piispa Kalliala puhui tapahtumassa.

"Onko sen jylhempää ja jykevämpää vakuutusta kuin Jumalan sanat vedenpaisumuksen jälkeen: Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö." Ihan ensimmäisenä siinä ovat kylvö ja korjuu. Ne ovat ensimmäisinä varmaankin siksi, että ne ovat niin olennaisia, korvaamattomia ja itseisarvoisia.

Hyvän ja viisaan luterilaisen käsityksen mukaan kaikessa rehellisessä työssä on viime kädessä kysymys kutsumuksesta. Kutsumustyötä on kaikki sellainen, jossa tuotetaan yhteistä hyvää, kaikki sellainen, jossa jaetaan toisille sitä hyvyyttä, joka lopulta on lähtöisin Jumalasta. Siitä huolimatta meistä tuntuisi vähintäänkin oudolta, jos tuon Jumalan lupauksen nykyaikaistaisi vaikkapa sellaiseksi, että niin kauan kuin maa pysyy, eivät lakkaa toiminta- ja taloussuunnitelmat eivätkä tilintarkastajan raportit, eivät strategiat ja niiden arvioinnit. Kylvö ja korjuu ovat kaikkeen muuhun työhön nähden ikuisessa erityisasemassa.

Syitä on ainakin kolme.

Ensiksikin tässä on kysymys siitä, mikä aivan välittömästi pitää meidät hengissä. Vaikka leipä ei enää olekaan suomalaisten pääasiallinen ravinto saati yksinomainen ruoka, leivällä kyllä eläisi. Kun kylvää, tuottaa elämän edellytystä, kylväessään luo elinehtoja. En keksi mitään muuta, missä konkreettinen tekeminen ja symbolinen merkitys olisivat niin kiinteästi yhtä ja niin suoraan koettavissa kuin tässä.

Toiseksi viljan nouseminen oraalle on yhtä kaikki elämän ja kasvun ihme. Tietenkin se on odotettavissa – olisi kummallista tai jopa ihmeellistä, jos niin ei tapahtuisi. Jokavuotisuus ei kuitenkaan poista sitä kunnioitusta, jota elämän voiman edessä vaistomaisesti tuntee.

Kolmanneksi – kaksi edellistä yhdistäen – kylvössä on kysymys jostakin sellaisesta, joka ei ole meidän hallittavissamme, jostakin lahjan oloisesta. Tässä tajuaa riippuvaisuutensa, ehdottoman sellaisen. Tulee pyhän tuntemus, eikä suotta. Maailma ei olekaan lattea ja yksiulotteinen, vaan kiehtova ja syvä.

Ehkäpä kylvön (ja korjuun) pysyvään erityisasemaan on vielä neljäskin syy, josta kielivät itsenäisen Suomen sadannet kylvöt. Vaikka me emme enää eläkään vain leivästä, me olemme osa kylväneiden ja korjanneiden pitkää jatkumoa. Se ketju on pitempi kuin me mitä me millään voimme seurata – Suomessa parhaimmillaan 1500-luvulle – mutta sen vuoksi ja vain sen vuoksi me olemme tässä tänään. Me tiedämme, mistä me tulemme, minne me menemme ja keitä me olemme. Ja se ei ole vähän se.

Näitä kun miettii, mitä muuta voisi tehdä kuin rukoilla. Tai siunata, joka on rukousta sekin. Niin ovat tehneet sukupolvet ennen meitä ja niin me teemme tänäänkin – virsin, rukouksin ja siunauksen sanoin."