Lypsävät vaihtuivat emolehmiin – "ei kaduta"

Kari Parkon tilan toinen taloudellinen tukijalka on koneurakointi, jossa kysyntää riittää enemmän kuin yksi mies ehtii tehdä. Apuna ja seuraa pitämässä on onneksi myös ekaluokkalainen Joona. Kuva: Kari Salonen

Kari Parkko saa vihdoin hieman hengähtää. Laidunkausi on päättynyt, eläimet saatu sisälle ja urakoinnitkin ovat vähiin päin paketissa.

Parkon tilalla viime vuosi oli muutosten aikaa. Tilan reilu neljäkymmentä lypsylehmää lähtivät maaliskuussa 2017 ja tuotantosuunta vaihtui emolehmiin. Samana syksynä lypsykarja­navetta remontoitiin emolehmille sopivaksi.

”Vanhasta kun yrittää saada uutta, ei kaikki ole aivan yksinkertaista. Paljon tehtiin muutoksia, joista isoin oli lietelanta­järjestelmän muuttaminen kestokuivikepohjaksi”, Parkko myöntää.

Ratkaisu on kuitenkin osoittautunut toimivaksi. Neljäkymmentä charolais-emoa mutustaa säilörehua tyytyväisen näköisinä.

Lypsyrotuisten vaihtaminen pihvikarjaan on nykyisin yleistä. Työmäärän helpottamiseksi lypsykarjasta halutaan luopua, mutta lannoiteomavaraisuuden turvaamiseksi jotain kotieläimiä halutaan pitää.

”Emolehmät ovat ajankäytöllisesti helpompi vaihtoehto kuin lypsykarja varsinkin kesäisin, kun emot laiduntavat ja tilalla on paljon muutakin hommaa”, Parkko toteaa.

Lasku lypsykarjasta pihvirotuisiin oli Parkon tilalla pehmeä.

”Ensimmäiset emolehmät hankin jo 2011. Oli hyvä ratkaisu pitää emolehmiä ja lypsylehmiä samaan aikaan, jolloin muutosvaihe oli pehmeämpi eikä tarvinnut ostaa kaikkia neljääkymmentä yhdellä kertaa”, mies pohtii.

Tilan pelloista puolet on nyt siirtymävaiheessa luomuun. Myös eläimet kasvatetaan jatkossa luomuna, kunhan peltojen siirtymävaihe on ohi.

Suuren osan työtunneistaan Parkko viettää traktorin hytissä, sillä koneurakointi on jo merkittävä osa tilan toimintaa.

”Kysyntää olisi enemmänkin kuin yksi mies ehtii tehdä. Päivistä alkavat tunnit loppua.”

Parkko urakoi säilörehun korjuuta sekä lietteen ja kuivalannan levitystä.

Hän on myös Soilfoodin sopimuslevittäjä, joten maakuntaa tulee kierrettyä maanparannuskuidun perässä.

”Koneurakointihommat on kivoja, varsinkin kun on samat, tutut tilat. Osa tiloista on ollut asiakkaina koko urani ajan. On helppoa, kun pelkän puhelinkeskustelun perusteella tietää, mille lohkolle mennään. Se on melkein kuin omiaan hoitaisi”, Parkko toteaa.

Puolet elämästään koneurakoitsijana kyliä kiertänyt Parkko kertoo tilojen vaatimusten muuttuneen tämän 17 vuoden aikana.

Jos aiemmin ajateltiin, että mitä suurempi kone sitä tehokkaampi, ajatellaan nykyään enemmän paino-tehokkuussuhdetta.

”Nykyisin tilalliset kiinnittävät enemmän huomiota urakoitsijan kalustoon. Maan tiivistyminen on noussut huoleksi viime vuosina.”

Omassa konekannassaan Parkko on pyrkinyt järkevyyteen: koneiden täytyy vastata tarvetta olematta kuitenkaan liian suuria pellon ja hintansa puolesta.

Omia traktoreita tilalla on kolme, joista kahdella käydään myös maakunnassa. Lisäksi nurkalta löytyy pyörökuormaaja ja navetan ovensuusta pienkuormaaja. Lannan ja kuidun levityksissä kuormaamiseen käytetään tela-alustaista kaivinkonetta, jotta pellon tiivistyminen olisi mahdollisimman vähäistä.

Naapurin traktoria lainataan sesonkiaikoina. Koneyhteistyö on sujunut hyvin niin traktorin kuin yhteisomisteisten koneidenkin kanssa.

Maatalouden tulevaisuus on myös Kouvolassa usvan peitossa. Rakennemuutoksen ennustetaan tuovan peltoalaa myyntiin, mutta vasta tulevaisuus näyttää, onko sen ostaminen järkevää. Tilakokojen kasvaessa koneurakoitsijoille ennustetaan olevan yhä enemmän kysyntää.

Vaikka heikko kannattavuus huolettaa, on Parkko selvästi innostunut alastaan.

”Maatalouteen olen kasvanut, enkä varmaan osaisi tehdä muutakaan. Tämä on se mun juttu.”