Reikäpaitaista emäntää kuunnellessani sen tajusin: Karjatilallisten arjesta on tullut sci-fiä, mutta emme vain huomaa sitä
Viljelijä voi olla tekemisissä kovan tason tieteen kanssa – ja myös ymmärtää sitä.
Kuva: Jarno MelaKarjatilallisten arjesta on tullut yhdessä sukupolvessa kuin tieteiskirjallisuutta.
Koska lehmä näyttää edelleen lehmältä, maito maidolta ja sonta haisee, edistys jää helposti huomaamatta.
Edistys jää huomiotta myös siksi, että siihen liittyät sanat ovat hampaita rutistavan kuivia. Genomitestaus, NTM... olikohan täällä vielä kahvia?
Helpostihan sitä toimistoksi nimetyssä lasikuutiossa vaikuttuu pukuihmisten puheista. Voi olla vaikeampi sulattaa, että se reikäpaitainen viljelijä on tekemisissä kovan tason tieteen kanssa — ja myös ymmärtää mistä puhuu.
Olen kuunnellut silmät pystyssä navetassa emännän luentoa anioni-kationitasapainosta ja indekseistä.
He seuraavat karjaansa kuin tutkijat, ymmärtävät perinnöllisyystiedettä ja sitä pötsiksi kutsuttua kosmosta, jonka armoilla ravitsemuksemme lepää.
He poimivat lehmilleen höyryävästä typpipöntöstä tikkuja, joiden sisällä olevien siittiöiden perimä tiedetään tarkalleen sukupuolta myöten.
Omassa elämässään sitä saa uskoa vaikka horoskooppeihin. Navetassa ei mutuiluun kuitenkaan ole varaa. Korkeatuottoinen lehmä on kuin formula-auto: kaiken pitää olla kohdillaan, jotta homma toimii.
On tietysti helpompaa intoutua tieteestä, johon liittyy sana robotti tai tekoäly.
No, onhan niillä emännillä sentään toisinaan lypsyrobotti. Ja lantarobotti. Ja ruokintarobotti. Joissakin paikoissa näkee kerralla jopa kaikki kolme. Samaan aikaan talleilla ährätään kottikärryjen kanssa.
Oli päällä sitten puku tai aamulypsyn maustama haalari, kyky hyödyntää uutta tietoa on taito, joka lopulta erottaa jyvät akanoista.
Eikä siitä kuuluisasta maalaisjärjestäkään haittaa ole.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
