Kenialaisviljelijä on ylpeä yhdestä lehmästään
Arthur Kabaria aikoo kasvattaa karjansa nykyisestä yhdestä lehmästä kolmeen–neljään. Satu Lehtonen Kuva: Viestilehtien arkistoKIAMBU JA KIAMBAA,
kenia (MT)
Keskimääräinen kenialainen maatila on pieni ja monipuolinen. Peltotilkulla viljellään vihanneksia ja maissia, lehmiä on yhdestä kolmeen ja possuja muutama. Kanat vilistävät muiden eläinten jaloissa.
Isojakin tiloja löytyy, mutta useimmat toimittavat meijeriin kymmenisen litraa maitoa päivässä.
Maidon keruu on Keniassa hankalaa. Tiet ovat kurjassa kunnossa, matkat pitkiä, kuljetusvälineitä vähän ja kylmäketju heikko.
Moni vie maitotonkkansa lähimpään keräilypisteeseen polkupyörällä, aasilla tai kävellen. Keräilypisteissä maito punnitaan ja lastataan meijerin autoon.
Maidon tuottajahinta on noin 30 Kenian shillinkiä eli saman verran senttejä litralta. Palkkatasoon verrattuna se on erittäin hyvä: esimerkiksi kenialainen ruusunpoimija tienaa satakunta euroa kuussa.
Hinta ei olekaan ongelma, vaan tehokkuuden puute. Lehmiä ei useinkaan ole varaa ruokkia kunnolla, ne ovat laihoja ja tuottavat niukasti.
Keskituotoksesta maassa ei ole saatavissa minkäänlaisia tilastotietoja.
Arthur Kabaria viljelee kahden eekkerin eli 0,8 hehtaarin tilaansa Kiambussa. Hän hankki lehmän pari vuotta sitten jäätyään eläkkeelle.
Nyt hänellä on kovat tavoitteet: muutaman vuoden päästä lehmiä on 3–4 ja maidontuotanto lehmää kohti huippuluokkaa.
Jo nyt tuotantoluvut ovat kovemmat kuin monella muulla. Aamulla lehmästä heruu 12 litraa, iltapäivällä neljä ja illalla kolme, Kabaria kertoo.
Nelihenkisen perheen omaan käyttöön menee pari litraa päivässä. Lopulla tekee mukavan tilin.
Kabarian lehmällä on nyt menossa toinen lypsykausi. Sen ensimmäinen vasikka oli sonni, joka myytiin pois. Nyt kasvamassa on odotettu, sievä pieni lehmävasikka.
Suomalaiseen silmään lehmä näyttää laihalta, ja Kabariakin myöntää asian – sen pitäisi saada enemmän lihaa luidensa päälle.
Tilalla aiotaan ryhtyä kasvattamaan mailasta ja auringonkukkaa. Tällä hetkellä ollaan ostovalkuaisen varassa, ja se on kallista.
Kabarian perheen huteran puuaitauksen jälkeen Peris Njengan vastavalmistunut navetta betonilattioineen ja -seinineen näyttää ammattimaiselta.
Entisellä valtion virkanaisella on kymmenen lypsävää. Kun hiehot ja vasikat lasketaan mukaan, eläimiä on kolmisenkymmentä. Maitoa heruu 200 litraa päivässä.
Ehdoton enemmistö kenialaislehmistä lypsetään käsin, mutta Njengalla on Turkista hankittu lypsykone. Koneella pystyy lypsämään kaksi lehmää kerralla.
Peltoa navetan ympärillä on vain puoli eekkeriä eli 0,2 hehtaaria. Kauempana on vielä eekkerin peltopala.
Lehmiä ei laidunneta vaan pidetään koko ajan karjasuojassa.
Njenga tuottaa itse lehmilleen mailasta ja napier-ruohoa, joka on paikallinen rehukasvi. Suurin osa rehusta ostetaan.
”Tiiviste on tosi kallista. 70 kilon säkki maksaa 1 800 shillinkiä (18 euroa). Monella ei ole siihen varaa.”
Njengan maidontuotanto kannattaa, koska keskituotos on korkea. Hän haaveileekin laajentamisesta. ”Tavoitteena on 50 eläintä.”
Njenga on vannoutunut osuustoiminnan kannattaja. Hän toimii Kiambaan maito-osuuskunnan puheenjohtajana.
Uuden karjasuojan rakentamislainan Njenga sai osuustoiminnallisesta pankista, joita Keniassa kutsutaan nimellä sacco.
Liikepankeista viljelijän on vaikea saada lainaa, ja korot ovat kovat. Saccot eivät tavoittele voittoa vaan pyrkivät palvelemaan jäseniään, joten niistä lainaa saa usein halvemmalla ja ilman suuria vakuuksia.
SATU LEHTONEN
Toinen osa kolmiosaisesta juttusarjasta, joka syntyi kansainvälisen maataloustoimittajajärjestön IFAJ:n ja hollantilaisten viljelijä- ja osuustoimintajärjestöjen perustaman kehitysjärjestö Agriterran matkalla Keniaan. Ensimmäinen ilmestyi 16.11.
Tiiviste on
tosi kallista. Monella ei ole
siihen varaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
