”En tiedä, miten kanojensiirto sujuu Strömsössä” – kesäkanat aiheuttivat viime kesänä marjatilalliselle yhtä jos toista kommellusta
Viime kesänä uutiset tuuttasivat juttua kesäkanojen kovasta menekistä ja yksi jos toinen tuttu nikkaroi kevytkanalaa kotitarpeiksi. Minullekin tarjoutui hieman yllättäen tilaisuus alkaa kanalan emännäksi, kun tuttava etsi yli-innokkaaksi käyneelle kukkopojalleen tilavampaa tunkiota ja huolehtivaa kesäkotia.Ajattelin, että voisihan kesäkanojen pitämistä kokeilla. Olisi romanttista herätä kukonlaulun kutsumana raikkaan aamukasteen koristelemaan kesäaamuun. Oman kanan pepusta pullahtavat munat olisivat lähiruokaa parhaimmillaan.
Asiassa oli vain pieni mutta. Kärsin pienestä lintupelosta. Kynnet (vai sanotaanko niitä varpaiksi?) ovat iljettävän pitkät ja terävät, katse pistävä ja nokka arvaamaton. Katsoin lapsena Hitchkockin Linnut peruuttamattomin seurauksin.
Mansikanviljelijän suhde lintuihin on muutenkin kompleksinen.
Mansikanviljelijän suhde lintuihin on muutenkin kompleksinen. Naakat ja räksät saavat minut näkemään punaista ja punaisella en tarkoita mansikoita. Niitä ei nimittäin juuri jää nokkajengin ruokailtua puskissa.
Niinpä kanalauman saapuminen jännitti. Pitäisikö niihin koskea? Purevatko ne? Silti sisälläni heräsi lämpimiä tunteita ja pesänrakennusvietti, kun valmistelin vanhaa koiratarhaa tulokkaita varten ja valikoin kaupasta herkullisimman näköistä rehusäkkiä.
Opiskelin nettipalstoilta kanojen ruokavaliota ja mukavia elinolosuhteita. Kun kanojen ulkonaliikkumiskielto päättyi, lauma muutti meille.
En tiedä, miten kanojensiirto sujuu Strömsössä, mutta meillä kuljetuslaatikon avaamisesta seurasi aikamoinen operaatio. Yksi kanoista säikähti karkuun ja räpiköi talon alle piiloon. Onneksi oli kaksi ketterää pikkupoikaa, otsalamput ja viltti. En ole aikoihin tuntenut olevani yhtä elossa kuin seistessäni viltti viritettynä selkä seinää vasten tuuletusaukon suulla, kun talon alla ryömivät hätistelijät huusivat, että nyt se tulee.
Omintakeinen karjaisu oli tiettyyn rajaan asti viihdyttävä, mutta joinakin hetkinä taisin itsekin kyseenalaistaa aamukasteen ihanuuden.
Alkushokin jälkeen kotkottajat kotiutuivat hyvin. Hemmottelin niitä siemenillä ja pähkinöillä ja uskalsin jopa ruokkia niitä kädestä. Ensimmäisen munan löytäminen tuntui ihmeeltä. Muna oli vielä lämmin. Ihan toista kuin kaupan munahyllyllä.
Kesäaamut kukon kanssa tarjosivat totisesti maalaisromantiikka. Tosin talomme teini ei nähnyt romantiikka-arvoa aikaisessa kiekaisussa. Huomasin, että myös kukkopojilla kuulostaa olevan äänenmurros. Omintakeinen karjaisu oli tiettyyn rajaan asti viihdyttävä, mutta joinakin hetkinä taisin itsekin kyseenalaistaa aamukasteen ihanuuden. Onneksi naapuriin on jonkin verran matkaa…
Kerran luulin, että asialla oli kanahaukka, mutta kyse olikin vain aviokriisistä ja parin viikon asumuserosta.
Kanojen touhuja oli mukava seurata. Ne kuopsuttivat mahtavat nilkantaittokuopat autotallin ovensuuhun, käänsivät kasvimaan antimineen ja rähisivät kissalle. Ne keskustelivat keskenään vivahteikkaasti ja polveilevasti, ja niillä oli selvästi havaittavia luonteenpiirteitä.
Huomasin myös, että kanoilla on monta elämää. Matildaksi ristityn kanan ehdin julistaa itku kurkussa kuolleeksi ainakin kaksi kertaa, niin värikäs ja monivaiheinen oli hänen kesänsä meillä.
Kerran luulin, että asialla oli kanahaukka, mutta kyse olikin vain aviokriisistä ja parin viikon asumuserosta. Aitan takaa horsmikosta löytyi 15 munaa.
Kesä kääntyi syksyyn ja tuli haikeiden jäähyväisten aika. Kanat jatkavat elämäänsä nyt toisaalla. Kesä kanojen kanssa oli unohtumaton kokemus koko perheelle ja opetti meille paljon kanojen elämästä. Munia tuli paljon ja ne olivat herkullisia voimakkaan värisine keltuaisineen.
Yhteinen kesä oli myös korjaava kokemus lintukammoiselle. Linnuthan ovat oikeastaan aika söpöjä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
