Heinän seivästys oli aikoinaan niittyjen kuninkuuslaji – hyvän seivästäjän tunnisti vahvoista kourista ja rapsakasta huumorista

Heinän seivästyksen oppeja ei haettu kirjoista eikä kursseilta, sillä tietotaito kulkeutui aina sukupolvelta toiselle.  Kuva: Anne Anttila

Vielä 1970-luvun lopulla heinä tehtiin monin paikoin perinteiseen tyyliin seivästämällä.

Näin myös Haapaveden Kytökylällä, jossa paikalliset Kytöukot Kauko Nikula, Mauno Pentikäinen, Risto Pekkala, Seppo Satela sekä Hannu Herrala muistelevat maaseudun murroksen myötä hiipunutta perinnettä.

"Pienviljelijän poikana piti hanko ottaa heti käteen, kun varsi taipui työntekoon. Ei se heinänteko aina niin mukavaa ollut. Paarmoja, kuumuutta ja loputtoman pitkille tuntuvia peltosarkoja. Näin jälkeenpäin ajateltuna kesät heinäpellolla olivat kuitenkin paras oppikoulu työntekoon. Kerran opittu on kantanut näihin päiviin saakka”, Kytöukot luonnehtivat yhteen ääneen.

Seivästys entisjan malliin näyttää helpolta, mutta äkkinäinen jää lajin suhteen lähtötelineisiin. Omat niksinsä on heinänteossakin.

"Heti alkuun työvälineiden tulee olla kunnossa. Heinänteon peruskalusto koostuu heinähangosta, haravasta, rautakangista sekä terävästä puukosta. Näillä pärjää pitkälle”, Kauko Nikula opastaa.

Onnistuneen heinänteon kruununjalokivi on Kytöäijien mukaan oikeanmallinen ja -kokoinen seiväs.

"Kestävin seiväs syntyy kuusipuusta. Entisajan isännät tekivät seipäät aina keväällä, jolloin kuoriminen oli helpompaa ja puu ehti ennen käyttöä kuivua.”

Perinteiseen heinäntekoon kuului monta työvaihetta. Kaikki lähti hyvästä, kuusesta tehdystä seipäästä. Heinäseiväs tuli napauttaa tukevasti maahan ja ennen kaikkea suoraan. Kuva: Anne Anttila

Kultaisilla heinäntekovuosikymmenillä käytettiin maakunnasta riippuen erikokoisia seipäitä. Tähänkin oli perusteltu syy.

"Isoilla aavoilla ja tuulisilla lakeuksilla pärjättiin kevyemmillä ja välitapittomilla seipäillä. Pienimmillä ja erityisesti metsän läheisyydessä olevilla peltolohkoilla suosittiin vastaavasti pidempää seiväsmallia.”

Suojaisilla alueilla on käytetty välitappeja ja paikkakunnista riippuen jopa kolmea sellaista.

Haapaveden Kytökylä kuuluu välitapittomiin kyläkulmiin.

”Täällä ei ole liiemälti tarvinnut käyttää edes punoksia”, Kytöukot kertovat.

Heinäntekoaika oli ennen vanhaan omanlaisensa jännitysnäytelmä.

”Taivaanrantaa katseltiin poutasään toivossa. Jos kelit suosivat, heinä kaadettiin aina 2–3 päivää ennen seivästystä. Näin se ehtii kuivahtaa myös luokona. Hevospelien aikaan niittotyöt tehtiin usein yöllä, sillä entisajan isäntäväki ajatteli aina hevostensa hyvinvointia”, Mauno Pentikäinen muistelee.

Itse seivästys aloitettiin pystyttämällä seiväs. Rautakangilla tehdyn reiän tuli olla sen verran syvä, että seiväs saatiin iskettyä tukevasti maahan suoraan.

"Kankimiehen ohella seivästäjältä vaadittiin osaamista. Hyvän seivästäjän tunnisti aina kärsivällisyydestä. Varsinkin ensimmäiset heinät oli hyvä seivästää kiireettömästi ja vähän kerrallaan, sillä suuret hangolliset valuivat herkästi alas. Myös mahdolliset välitapit tuli laittaa ajoissa, sillä seipäästä ei saanut tehdä liian tiivistä.”

Seivästyksen lomassa maistuu niittykahvi. Kuva: Anne Anttila

Kytöukkojen mukaan heinän seivästämisessä pärjättiin työn muokkaamilla lihaksilla ja oikealla asenteella.

"Hangon varressa tarvittiin taitoa ja tarkkaa pelisilmää. Jos heinä oli märkää ja apilapitoista, seiväs tuli jättää mahdollisimman ilmavaksi. Sen sijaan kuivaa heinää pystyi hankoamaan niin paljon kuin seipäälle mahtui. Tärkeintä kuitenkin oli, että seiväs pysyi pystyssä ja säilytti ryhtinsä korjuuseen saakka”, Risto Pekkala ja Seppo Satela ohjeistavat.

Peltikärki korvasi seivästyksen loppuvaiheessa kärjen teroittamisen. Kuva: Anne Anttila

Aina ei korjuu sujunut suunnitelmien mukaan.

Kytöukoilla on omat muistonsa, kun heinät jouduttiin seivästämään kahteen kertaan.

"Joskus oli tapana, että pienimmiltä saroilta puolikuivat heinät otettiin seipäiltä alas, kuivatettiin loppuun maassa ja korjattiin siitä talteen.”

Hyvän idean saattoi pilata sade. Sen seurauksena heinät nostettiin takaisin seipäälle. Kurjimpina kesinä tuplaseivästyskään ei auttanut, vaan lopuksi läpeensä märät heinät ajettiin metsään.

Seipään välitappi korvattiin tarvittaessa heinäpunoksella. Välitapin asemasta voitiin käyttää rautanaulaa. Punosta taituroimassa Risto Pekkala. Kuva: Anne Anttila

Haapaveden Kytökylällä vaikuttavat Kytöukot kuuluvat samassa kylässä toimivan perinnekerho Kopsan Äijien alaosastoon.

”Olemme tällainen vanhoista vehkeistä sekä saman ajan työtavoista kiinnostunut äijäkööri. Meillä ei ole mitään uutta. Jopa emännät ovat entisiä”, Kytöukot veistelevät.

Perinteiseen tyyliin tapahtuva heinänseivästys on yksi niistä perinteistä, joita Kytöukot haluavat ylläpitää ja viedä eteenpäin.

"Vaikka tahti on hurjimpiin vuosiin verrattuna hidastunut, seivästämme vuosittain kuitenkin muutaman rivin. Se pitää miehen vireessä ja ajatuksen kirkkaana.”