Kukaan ei saanut Suomea näyttämään niin kauniilta kuin I. K. Inha – menneisyydestä halutaan muistaa hyvät, kadotetut asiat

I. K. Inhan ikuistamat kuvat näyttävät Suomen sellaisena kuin se oli yli sata vuotta sitten, mutta noilla seepian värisillä ikonisilla otoksilla on vahva vaikutus nykyiseenkin alitajuntaan, Roman Schatz kirjoittaa. Kuva: I.K. Inha/Suomen valokuvataiteen museo

MT Metsä|Kulttuuri

4.7.202319:00

Kolumni

Roman Schatz

Suomessa on tällä hetkellä jopa 27 virallista kansallismaisemaa – mutta virallista kansallisvalokuvaajaa meillä ei vieläkään ole

Suomen kielen kiemurat avautuvat muualta tulleelle hyvin hitaasti, mutta onneksi yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Muistan elävästi, kun nuorena maahanmuuttajana törmäsin ensimmäistä kertaa I. K. Inhan valokuviin.

Kasvavan Helsingin ensimmäiset komeat korttelit, idyllinen maaseutu, kyläläisten jylhiä kasvonpiirteitä. Tervehenkisiä, hyveellisiä ihmisiä hoitamassa askareitaan.

Tajusin saman tien, että tämä on varmaan se Suomi, jota suomalaiset tarkoittavat, kun puhuvat suomalaisuudestaan. Se menetetty Suomi, jota he epämääräisesti jäivät kaipaamaan – sisuuntunut, rukiista leipää rakastava Suomi, josta täällä ollaan ylpeitä.

Inhan ikuistamat kuvat näyttävät Suomen sellaisena kuin se oli yli sata vuotta sitten, mutta noilla seepian värisillä ikonisilla otoksilla on vahva vaikutus nykyiseenkin alitajuntaan. Niissä ei näy ainoastaan se Suomi, joka joskus olemassa oli, vaan myös Suomi sellaisena kuin sen ‘oikeasti’ pitäisi olla.

Suomi ilman muoviroskaa, ilman sähköpotkulautoja ja Wolt-aterioita, ilman sähköä, ilman autoja ja asfalttia, ilman ilmastonmuutosta ja maahanmuuttajia, ilman sisällis- ja muita sotia, ilman euroa, ilman Natoa ja ilman itäistä raja-aitaa.

Viaton Suomi, joka tekee kovaa, rehellistä työtä, kulkee hevosilla ja on itsensä kanssa yhtä mieltä. Inhan Suomi – se maa, josta me kaikki myöhästyimme – oli läpeensä ehta, köyhä mutta kaunis, lisäaineeton ja hajustamaton onnela, jossa allergiatkaan eivät vaivanneet vielä ketään.

Perussuomi.

Inhan kuvat suggeroivat aitoutta, alkuperäisyyttä ja puhtautta – attribuutteja, joita liitetään suomalaisuuteen ja joita edelleen alvariinsa käytetään suomalaisissa tuotemainoksissa, vaikka täällä syödään samaa globaalia mikromuovia kuin muuallakin.

Inhan valokuvia katsellessa tekisi mieli kuiskata salaa (kovaan) ääneen: Make Finland Great Again!

Inha on Suomen perustamisnarratiivin ja identiteettimyytin kannalta yhtä keskeinen hahmo kuin Agricola, Mannerheim, Sibelius, Gallen-Kallela, Leino ja muut tasavallan pyhät miehet. Hän loi ensimmäisen kattavan Suomi-kuvan, sananmukaisesti.

Siksi on outoa, ettei hänestä ole vielä keksitty tehdä kansallisvalokuvaajaa. Meillähän on kansalliskirjailija, kansallissäveltäjä ja kansallisarkkitehti. Meillä on kansalliseläin, kansalliskala, kansallislintu, kansalliskivi, kansallisperhonen (paatsamasinisiipi) ja jopa kansallishyönteinen (seitsenpistepirkko, vaikka oikeastihan sen pitäisi olla punkki). Suomessa on tällä hetkellä jopa 27 virallista kansallismaisemaa, mutta virallista kansallisvalokuvaajaa meillä ei vieläkään ole.

Inhan ikuistamat ihmiset, maisemat ja rakennukset herättävät katsojassa kuin katsojassa lämpimiä, nostalgisia tunteita. Mutta nostalgia alettiin nähdä positiivisena käsitteenä vasta 1900-luvun loppupuolella, samoihin aikoihin, kun I. K. Inha pyöräili pitkin Suomen metsäpolkuja ja Helsingin katuja.

Sanan nostalgia otti käyttöön 1600-luvulla sveitsiläinen lääkäri Johannes Hofer. Se tulee kreikankielisistä sanoista nostos ‘kotiinpaluu’ ja algos ‘tuska’. Kirjaimellisesti nostalgia tarkoittaa siis kotiinpaluun halun aiheuttamaa tuskaa. Vielä 1800-luvulle asti nostalgiaa pidettiin neurologisena sairautena, jonka oireita olivat esimerkiksi jatkuva kodin ajatteleminen, alakuloisuus, itkunpuuskat, epäsäännöllinen syke sekä tukahduttavat tuntemukset. 1800-luvun loppupuolella nostalgia, kuten hysteriakin, nähtiin jopa mielenterveyshäiriönä, joka aiheutti ahdistuneisuutta, surullisuutta, ruokahalun menetystä ja unettomuutta.

Kansallisromanttiseen koto-Suomeen ei ole paluuta, ja se lienee hyvä asia. Sitä ihaillessa nimittäin usein unohtuu muutama yksityiskohta. Kulttuurisen kultakautensa vuosina Suomi oli vielä Venäjän suuriruhtinaskunta, ja paitsi naisilta, myös lähes kaikilta miehiltä evättiin äänioikeus ja joka viides suomalaislapsi kuoli alle vuoden ikäisenä.

Mutta inhimillistä on, että menneisyydestä halutaan muistaa hyvät, kadotetut asiat, ja kukaan ei saanut Suomea näyttämään niin kauniilta kuin I. K. Inha. Kiitos siitä.