LUE NÄKÖISLEHTI: Postin lakon vuoksi kaikki MT:n artikkelit ja näköislehti luettavissa vapaasti
Metsä

Tehometsätalouden perintö: Puumäärä kasvoi hurjasti ja hiilidioksidille syntyi superimuri – vesistöt ja monimuotoisuus ottivat takkiin

Jos suureen metsänparannusloikkaan ei olisi ryhdytty vuosikymmeniä sitten, talouskäyttöön kelpaavan puun kertymä olisi kolmannes tai puolet nykyisestä määrästä.
Pekka Fali
Tämä metsä syntyi avohakkuun seurauksena 1940-luvulla – tarkoitus oli tehdä peltoa. Nyt puuta on Eero Alaraasakan mukaan parhailla paikoilla 340 kuutiota hehtaarilla.

Hakkuu, maanmuokkaus, taimien istutus. Turvemaalla vielä ojitus päälle. Tällä reseptillä vauhditettiin Suomen harsittujen metsien puusto huimaan kasvuun metsänparannuksen kultaisina vuosikymmeninä 1960-luvulta alkaen.

Iiläinen metsätalousinsinööri Eero Alaraasakka aloitti Iin metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajana 1980-luvun alussa. Tuolloin alueen metsät olivat rankasti vajaatuottoisia. Niitä oli harsittu sukupolvien ajan: puutavaraa oli haettu metsästä silloin, kun tarvittiin. Pienet puut ja mitä milloinkin jätettiin kasvamaan.

Metsäammattilaiset nimittivät tällaisia pohjoispohjalaisia harsittuja puustoja itkukuusikoiksi. ”Syynä metsien tilaan oli jatkuva kasvatus ja ylispuuhakkuut”, nyt jo eläkkeellä oleva Alaraasakka sanoo.

”Silloisen valtakunnan metsien inventoinnin mukaan kangasmetsistä yli 50 prosenttia oli tällä alueella vajaatuottoisia.”

Metsäammattilaiset halusivat uudistaa kituliaat rääseiköt tuottavaksi metsämaaksi. Osa maanomistajista suhtautui Alaraasakan mukaan vastahakoisesti uusiin metsänhoitotapoihin. ”Avohakkuut herättivät pahennusta, koska uskottiin, ettei niihin mitään tule. Kokemuksia männyn istutuksista oli vain peltoheitoilta, joissa tulokset olivatkin heikkoja hirvien ja ravinnehäiriöiden vuoksi.”

Uusien, lupaavien kokemusten rohkaisemina yhä useampi uudisti kituliaasti kasvaneen metsänsä – usein valtion avustuksella. ”Tällaisissa vajaatuottoisissa kohteissa kantorahatulo oli hyvin heikko. Näitä uudistettiin metsänparannusvaroilla, myöhemmin kemera-tuella. Jos ne jäivät tuella uudistamatta, ne oli sama jättää luonnonsuojelualueeksi.”

Eräs Alaraasakan metsänomistaja-asiakas oli kaukaa viisas ja jätti hakkuualueiden viereen palan vanhaa kuusikkoa koskemattomaksi. Näin pystyttäisiin myöhemmin vertailemaan, miten eri tavoin käsitellyt metsät kehittyvät.

Hakkaamattomalla 16 aarin kohteella vanhimmat puut ovat noin 110-vuotiaita. Alaraasakka arvioi, että metsä näyttää yhä hyvin samalta kuin 40 vuotta sitten. ”Kuutioita on tullut vähän lisää – vuonna 1981 niitä oli 60, nyt 85 kuutiota hehtaarilla. Tämä vastaa kasvuvauhdiltaan kitumaata ja tukkiosuus on hyvin pieni, 15–20 prosenttia”, hän toteaa muutamia relaskooppikoealoja otettuaan.

Talousmetsänä tällä kohteella ei ole suurta arvoa. ”Heinäseipäitä ja uittokeksejä täältä saa, samoin hyviä lohipatovärkkejä.”

Lahopuun osuus ei ole lisääntynyt, pikemminkin päinvastoin. ”Se on voinut vähentyä, koska koivu on lahonnut maahan.”

Elli Paananen
Tässä vertailukohteeksi jätetyssä ”itkukuusikossa” ei ole tapahtunut paljon viime vuosikymmeninä.

Entä mitä on tapahtunut viereisillä kohteilla? Ensimmäinen aukko hakattiin vuonna 1981. Alue aurattiin ja sinne istutettiin männyn taimet.

Alaraasakka ei ole tyytyväinen aurausjälkeen – se erottuu yhä maastossa – eikä mäntyjen laatuun, mutta kuutioita on kasvanut kovalla tahdilla. Kun kohteen puusto mitattiin vuonna 2011 eli 30-vuotiaana, puuston tilavuus oli jo hulppeat 200 kuutiota hehtaarilla. Samassa ajassa hakkaamaton puusto oli lihonut vain parikymmentä mottia. Myöhemmin koealan kohdalle tehtiin leveät ajourat eikä vertailukelpoista tietoa ole pystytty vuoden 2011 jälkeen keräämään.

Sen sijaan toiselta puolelta löytyy tuoretta tietoa. Kohde avohakattiin vuonna 1991, mätästettiin ja siihen istutettiin männyn taimet vuonna 1993.

Tässä 26-vuotiaassa puustossa on yhden harvennuksen jälkeen puuta 110 kuutiota hehtaarilla. Harvennuksessa poistui 60 kuutiota – mukana energiapuuta – joten se on alle 30 vuodessa tuottanut kymmenkertaisen määrän puuta verrattuna harsitun kuusikon kasvuun samana aikana.

Ja kasvu on hyvässä vauhdissa. ”Tässä on kasvu ainakin 8–10 kuutiota hehtaarilla. Hiilinieluna tämä on ihan hyvä”, Alaraasakka sanoo.

Puuston kasvu tällä yhdellä hehtaarilla iiläistä metsää imaisee suurin piirtein saman verran hiilidioksidia kuin keskiverto suomalainen aiheuttaa vuoden aikana kasvihuonekaasupäästöjä. Sitran mukaan suomalaisen keskimääräinen vuotuinen hiilijalanjälki on 10,3 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia. Ei huono saavutus tältä nuorelta männiköltä.

Elli Paananen
Vanhan kuusikon viereen istutettu männikkö on jo ohittanut puumäärässä kituliaan kuusivaltaisen metsän ja kasvaa joka vuosi kovalla vauhdilla.

Ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta kuutiomäärien kasvatus on ollut urotyö. Kangasmailla hiilensidonta kulkee nykytiedon mukaan pitkälti käsi kädessä puukuutioiden kanssa. ”Uudistamistapa ja maanmuokkaus vaikuttavat hiilitaseeseen, mutta kangasmailla huomattavasti isompi vaikutus on sillä, paljonko puustoa on”, sanoo tutkimusprofessori Jari Hynynen Luonnonvarakeskuksesta (Luke).

Turvemailla hiilimatematiikka on selvästi monimutkaisempaa ja laskelmat keskeneräisiä. ”Esimerkiksi korpikuusikoissa hiiltä on maassa paljon enemmän kuin puustossa. Siellä joudutaan tasapainoilemaan puuston kasvun ja hiilitaseen kanssa.”

Puuston määrä Suomen metsissä on kasvanut 2,5 miljardiin kuutioon. Vielä 1960-luvun lopulla oltiin 1,5 miljardissa kuutiossa. Sen jälkeen alkoi tapahtua.

Hynysen mukaan tärkein toimi, jolla temppu tehtiin, oli juuri vajaatuottoisten metsien uudistaminen – urakka, jota Eero Alaraasakka kuvailee työuransa ehkä tärkeimmäksi tehtäväksi.

Kaikki kasvu ei kuitenkaan ole tehometsätalouden ansiota. Lukessa on tutkittu ympäristönmuutoksen osuutta lisääntyneeseen metsien kasvuun, ja kolmannes selittyy parantuneilla kasvuolosuhteilla. Lisääntynyt lämpö on vaikuttanut etenkin 1990-luvulta lähtien ja korostuneesti Pohjois-Suomessa.

Tehostuneen metsänhoidon vaikutus on silti kaksi kolmannesta koko potista. ”Ja sellaiset metsät, jotka ovat valmiiksi hyvässä kasvukunnossa, hyötyvät parantuvista kasvuolosuhteista eniten”, Hynynen toteaa.

Entä jos suureen metsänparannusloikkaan ei olisi 40–50 vuotta sitten ryhdytty?

”Talouskäyttöön kelpaavan puun kertymä olisi varmasti kolmannes tai puolet siitä, mitä se nyt on. Kertymä olisi kuitupuuvaltaisempaa eikä meillä olisi niin järeitä metsiä kuin nyt on”, Hynynen arvioi.

Miltä metsät mahdollisesti näyttäisivät, sitä voi käydä katsomassa Venäjällä. Siellä ei vastaavaa tahdinmuutosta metsien käsittelyssä koskaan tehty.

Tehometsätalous on tuottanut kiistatta kuutioita ja vaurautta kansantalouteen. Silti huonojakin seurauksia oli. Esimerkiksi soiden ojitus on ollut kärkihankkeita metsien tuottavuuden parantamisessa. Mutta.

”Nykynäkökulmasta katsottuna ympäristöasioista ei piitattu siihen aikaan niin paljon kuin olisi pitänyt. Ojituksen seuraukset näkyvät meidän järvissämme”, Hynynen pohtii.

Nykyään ympäristöstä piitataan, ja Hynynen on toiveikas, että kunnostusojituksia voitaisiin merkittävästi vähentää tuhkalannoittamalla turvemetsiä. Lannoituksella saataisiin puuston kasvu vauhtiin ja siten vesitalous hallintaan.

Elli Paananen

Toinen nykymetsänhoidon häviäjä on ollut monimuotoisuus. ”Eihän tilanne mikään hyvä ole, jos katsoo uhanalaisten lajien kehitystä. Talousmetsien luonnonhoitoon alettiin panostaa vasta 1990-luvulla”, Hynynen sanoo.

Vuoden 1997 metsälakiin tuli pykälä erityisen arvokkaista elinympäristöistä, jotka tulee aina rauhoittaa. Alettiin antaa luonnonhoidon suosituksia, ja myös sertifiointi lisäsi luontoarvojen huomiointia. Viimeisin iso muutos on ollut lahopuun määrän lisääminen. Nykyään monimuotoisuuden vaaliminen on aivan toisella tavalla tapetilla kuin takavuosina.

”Eri mieltä voi olla siitä, mikä on riittävästi. Mutta ihan selvää on, etteivät meidän talousmetsämme ole mitään luonnonmetsiä.”

Vanhaa ja peitteistä metsäympäristöä tarvitsevat lajit ovat kärsineet. Toiset, esimerkiksi hirvi, on taas hyötynyt avohakkuumenetelmästä.

Tilanteen kohentamiseksi tarvitaan lisää suojelualueita Etelä-Suomeen, Hynynen sanoo. ”Vapaaehtoiseen suojeluun perustuva Metso-ohjelma on hyvä ja positiivinen tapa hankkia suojelualueita.”

Iissäkin on suojeltu, vapaaehtoisesti ja ilman valtion rahoitusta. Eero Alaraasakka on asiantuntijajäsenenä mukana Valto Pernun säätiössä, jonka metsiin ei saa testamentin määräyksen mukaan kirveellä koskea. Alueen viimeiset hakkuut on tehty 1930-luvun tienoilla.

Myös Alaraasakan pitkäaikainen työnantaja, paikallinen metsänhoitoyhdistys, vaalii komeimpia omistamiaan kohteita eikä aio niitä hakata. ”On hyvä, että luonnontilaisia metsiä on ja niitä täytyykin olla”, Alaraasakka sanoo.

Monimuotoisuuden edistämiseen ei kuitenkaan ole yksinkertaisia ratkaisuja, muistuttaa Hynynen. ”Monet uskovat, että jatkuva kasvatus on vastaus kaikkeen. Mutta se ei ole monimuotoisuudelle yhtään sen parempi ratkaisu, ellei siellä tehdä samalla tavalla luonnonhoitoa.”

Pekka Fali
”On hyvä, että luonnontilaisia metsiä on ja niitä täytyykin olla”, Eero Alaraasakka miettii.

Mutta palataan takaisin Iihin, metsään, joka jätettiin tuleville polville vertailukohteeksi. Harsintametsätalouden museoon. Mitä sille tapahtuisi, jos nyt ryhdyttäisiin harjoittamaan jatkuvaa kasvatusta?

”Tällainen olematon rääseikkö on parempi pitää hiilinieluna kuin ryhtyä hakkaamaan jatkuvalla kasvatuksella. Siinä vain tuhottaisiin jäävä puusto eikä siitä edes koituisi juuri mitään tuloja”, Eero Alaraasakka arvelee.

”Pikku hiljaa joku uusi pikkuinen kuusen tarri voi tulla. Jos kasvu on tähän mennessä ollut heikkoa, jatkuvan kasvatuksen hakkuun jälkeen se olisi vielä heikompaa.”

Jos luontojärjestöjen tekemä aloite avohakkuiden kieltämiseksi valtion mailla toteutuisi, se tarkoittaisi Hynysen mukaan puuntuotannollisesti katastrofia.

Hän on vakuuttunut siitä, että metsien kasvua voitaisiin yhä kiihdyttää, esimerkiksi hyödyntämällä tehokkaasti jalostusta ja pitämällä huolta taimikoiden ja nuorten metsien hoidosta. Toinen asia on, halutaanko näin tehdä.

”Hiilitaseen kannalta saadaan hyvä tulos, jos hakataan siellä, missä kasvu ei enää lisäänny, pidetään kaikenikäiset metsät kovassa kasvussa ja käytetään puu fiksusti”, Hynynen vakuuttaa.

”Vajaatuottoiset metsät eivät ole kummoisia hiilinielujakaan.”

Alaraasakkakin on pohtinut, miten hiilen varasto saataisiin mahdollisimman suureksi. ”Paras keino olisi kasvattaa mahdollisimman paljon puuta, rakentaa tukeista taloja ja upottaa kuitupuut suomutakkoon, siellähän ne säilyvät parhaiten. Elävät ja kasvavat puut ovat hyviä hiilinieluja. Kun ne alkavat lahota, silloin nielu purkautuu.”

Lue myös:

Metsääsi hoitanut: Ole ylpeä työstäsi

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Aarre: Vaikeissa talvioloissa tehty ensiharvennus voi aiheuttaa todella ikävän yllätyksen – metsänomistajaa saattaa pahimmillaan odottaa jopa lasku

Katso video: Myöhäissyksy on otollista aikaa ennakkoraivaukselle – nyt sahamiehen jalka ei enää uppoa turpeeseen

Laskutaitoiset metsänomistajat

MT PUUN HINTA
Tukki
päätehakkuu, koko Suomi
MT METSÄTILAN HINTA
Metsätilat
koko Suomi
MT PUUKAUPAN ARVIOINTI