Miksi kirjoitat lapsille?

L

Kolumni

TIMO PARVELA

okakuu on kirjojen ja ennen kaikkea kirjamessujen aikaa. Turun ja Helsingin messut ovat kotimaamme suurimmat ja Frankfurtin messut lienevät maailman mittavimmat. Kirjan ystäville nuo tapahtumat tarjoavat oivan tilaisuuden katsastaa syksyn satoa ja kuunnella lempikirjailijan ajatuksiakin. Kirjailijoille nuo markkinapäivät merkitsevät lähinnä lukemattomia surisevaan mikrofoniin annettuja haastatteluja.

Istun huojuvalla baarijakkaralla ja yritän pitää naamallani hymyntapaista. Katsomoksi asetelluilla letkuilla muovituoleilla lojuu kourallinen opettajan pakottamia teinejä. Yleisönäni vielä äsken ollut eläkeläinen on jo jatkanut matkaansa, sillä en ollutkaan se kaukainen sukulainen, jonka hän oli nimeni perusteella arvellut paikalla esiintyvän.

Jo haastattelijan ilmeestä tiedän sen tulevan. Kysymys on väistämätön, sillä sitä ilman ei lastenkirjailijaa voi haastatella. ”Miksi kirjoitat lapsille?”

Tänä syksynä esikoisteokseni julkaisemisesta on kulunut 20 vuotta. Olen kirjoittanut yli neljäkymmentä kirjaa, parisensataa tv-käsikirjoitusta ja paljon muuta, mutta siltikään en osaa vastata tuohon kysymykseen. Tai osaan, mutta vastaus on joka kerta erilainen, aina yhtä falski ja keksityn kuuloinen: Koska lapsille ei voi kirjoittaa huonosti. Koska lapsille voi kirjoittaa niin positiivisesti. Koska lapset tarvitsevat hyviä tarinoita. Koska…

Kysymys on oikeastaan aika outo. Vai tivataanko romanttisia historiallisia kertomuksia laativalta, miksi hän kirjoittaa yli nelikymppisille naisille? Tai sotaromaanien kirjoittajalta, miksi hänen kohteenaan ovat juuri keski-iän ylittäneet miehet?

Kirjoitan, koska osaan. Olen ylpeä ammattitaidostani tarinoiden keksijänä ja kuvittelijana. Työskennellessäni kaikki huomioni on tekstissä, sen rakenteessa ja sisällössä, enkä näe lukijoita yleisönä edessäni. Hyvä tarina sitä paitsi ylittää ikärajat. Nalle Puh kertoo elämäntotuuksia kaikenikäisille ja Pikku prinssiä myydään naistenvaateosaston kassalla.

Silti asiaa on kyllä tullut pohdittua. Kun uuden romaanin julkaissut kirjailija odottaa kädet nihkeinä aamun sanomalehteä ja ensimmäisiä kritiikkejä, jatkaa lastenkirjailija vain työtään, vaikka tietäisi juuri kirjoittaneensa pääteoksensa.

Maassamme ei ole ensimmäistäkään kriitikkoa tai lehteä, joka uskaltaisi nostaa lasten- tai nuortenkirjan syksyn merkkiteosten joukkoon tai edes keskustelunaiheeksi. Ajatuskin on mahdoton.

Kirjamessutkaan eivät tilannetta muuta. Siellä lastenkirjallisuuden lava on yleensä perimmäisessä nurkassa, jossa viittäkymppiä lähestyvä lastenkirjailija istuu jäykin polvin liian matalalla jakkaralla värikkään tyynymeren keskellä kertomassa elämän suuria arvoja käsittelevästä teoksestaan. Samaan aikaan kollega riekkuu päälavalla reipashenkisen seikkailutrillerinsä kanssa.

Kysymystä ”miksi kirjoitat lapsille?” seuraakin aina toinen: ”oletko koskaan ajatellut kirjoittaa aikuisille?” Siis, oletko koskaan ajatellut ryhtyä oikeaksi kirjailijaksi? Siihen onkin jo helpompi vastata. On se käynyt mielessä.