Kulttuurieliitti kavahtaa kun väitän: Auschwitz-viihteellä ja sotaromaaneilla on paikkansa
Olkoonkin viihdettä, keskitysleireistä, Ukrainan nälänhädästä tai ihmisten uskaliaista pakomatkoista kertovat romaanit antavat meille mahdollisuuden kuvitella sitä elämää, jonka ei pitäisi kenenkään osaksi koitua.
Kuva: Bazar kustannus, Into kustannus, Aula & Co, Sitruuna kustannus, Tammi, Docendo, koonnut: Aatu JaakkolaKun kirjan kanteen painetaan suurin kirjaimin sana Auschwitz, kassakone kilisee. Näin on viime aikoina toistuvasti kritisoitu kaunokirjallisuutta ja muuta suurelle yleisölle suunnattua kulttuuria tai viihdettä, jonka inspiraation lähteenä on toinen maailmansota kauhuineen ja ihmiskohtaloineen.
Yksistään vuonna 2018 ilmestyneellä Heather Morrisin teoksella Auschwitzin tatuoija arvioidaan olleen yli kuusi miljoonaa lukijaa. Menestyskirjaksi on noussut myös osuvasti samaan tapaan nimetty Anna Stuartin Auschwitzin kätilö.
Erityisesti Auschwitzin tatuoijaa on syytetty historiallisista epätarkkuuksista. Eniten Auschwitzin ja ylipäätään toisen maailmansodan ajan hirveyksiä kuvaavissa kirjoissa kuitenkin kritiikkiä herättää toisten kokemien kauhujen kaupallistaminen.
Vaikka en itse olekaan lukenut ainuttakaan Auschwitz-kirjaa, myönnän silti lukevani vastaavanlaista kirjallisuutta. Sain juuri luettua Mark Sullivanin romaanin Kohti vihreää laaksoa, joka kuvaa mustanmerensaksalaisen perheen pakoa Ukrainasta länteen toisen maailmansodan lopussa. Sitä ennen ahmin Kristin Harmelin Unohdettujen nimien kirjan, joka kertoi Ranskassa henkilöpapereita juutalaisille väärentäneestä naisesta.
Samaan kategoriaan Auschwitzin kätilön kanssa kuuluu hiljattain lukemani Sarah Freethyn Dachaun posliinintekijä, joka sijoittuu Dachaun keskitysleiriin.
Toisen maailmansodan teemaa käsittelevät myös tarinat naisista, jotka ryhtyivät suhteeseen saksalaissotilaiden kanssa. Tommi Kinnunen käsittelee tätä teoksessaan Ei kertonut katuvansa, norjalainen Trude Teige taas teoksessaan Isoäiti tanssi sateessa.
Elämää holodomorin eli Stalinin Ukrainassa aiheuttaman nälänhädän kurimuksessa kuvaava Erin Littekenin Kiovan muistojen kirjuri voidaan sekin katsoa eräänlaiseksi kärsimysviihteen ilmentymäksi: toisen kauhu, toisen lukuelämys – riipaiseva toki.
Kritisoidun Auschwitz-viihteen puolustajat ovat korostaneet näiden teosten olevan samalla ikkunoita siihen, millaisia ihmiskohtaloita suurten tapahtumien varjoon on voinut ehkä jäädä. Useimmat meistä tutustuvat sotahistoriaan vain niiden taisteluiden ja sodankulun käänteiden osalta, joita oppikirjat meille koulussa ovat tarjonneet.
Ilman romaaneja harva sen sijaan pystyy mielessään eläytymään siihen arkeen, jota sodan ja muiden ihmiskunnan kriisien keskellä eletään.
Nykyisiin konflikteihin näitä ikkunoita on tarjolla esimerkiksi uutisjuttujen ja sosiaalisen median kautta tai lukemalla vaikkapa Ylen Ukrainan-kirjeenvaihtajan Maxim Fedorovin asemamaataan kuvaavia teoksia. Koska toisesta maailmansodasta – holodomorista puhumattakaan – on valitettavan vähän vastaavia arkielämän kuvauksia, Auschwitz-viihteellä ja vastaavilla teoksilla on oma paikkansa tuomassa näitä maailmoja ulottuvillemme.
Olkoonkin viihdettä, nämä kirjat antavat meille mahdollisuuden kuvitella elämää, jonka ei pitäisi kenenkään osaksi koitua.
Kirjoittaja on MT:n pääkirjoitustoimittaja.
Artikkelin aiheetOta kantaa aiheisiimme
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.
- Osaston luetuimmat
