Antikeräilijä avautuu
Kolumni
Mari mörö
Antiikkiliikkeet ja kirpputorit kuolisivat sukupuuttoon, jos ne olisivat kaltaiseni ei-keräilijän kontolla. Minulta puuttunee jokin osa aivoista, kun en saa uuden kaman hankkimisesta mielihyvää. Tai onhan sitä keräilyviettiä minullakin jäljellä, se nyt vain liittyy marjastukseen ja sienestykseen. Ja sitten kerään ajatuksia, ne kun eivät vaadi tilaa.
Kiintymys tavaraan ja etenkin keräilyvimma saattaa olla sitkeä tauti. Olen joskus piipahtanut huushollissa, jossa eläkeikää hipova pariskunta on antautunut tavaran keräilylle. Usein mielenkiinnon kohteet ovat esimerkiksi antiikkiesineitä, astioita tai vaikka leikkikaluja. Katseltavaa riittää lattiasta kattoon.
Kokoelma on syntynyt vuosikymmenten harrastuksen tuloksena. Vaikuttavaa. Kotimuseossa riittää aina jutun juurta. Ihastuttavimpia nämä aarteet ovat tietysti niille, joita sattuu innostamaan samanlainen vimma. Kymmenien metrien vinyylikokoelma on jollekin onnen ilmentymä.
Ei pidä luulla, että nyt haluaisin mollata kenenkään harrastuksia. Kun on säästynyt tavaran keräilyvimmalta, osaa vain aavistella, mikä homma tuon kaiken takana onkaan. Edustan täysin toista koulukuntaa. Mitä vähemmän tavaraa, sen kevyempi olla. Annan aina kaiken pois.
Vähätavarainen koti on avara, itselleni ainakin sitä viihtyisämpi mitä tyhjempää on. Kun tavaraa on vähemmän ja nekin vähät tavarat tarpeellisia, ajatus kulkee kirkkaammin eikä romu sido energiaa. Siivoaminen ei ole painajaismaista.
Kun joku sukulainen luovuttaa perintötavaroitaan sentimentaalisin elkein, vaivaannun. En kaipaa tuiki tuntemattoman sukulaisen kahvirännäliä vuodelta 1920 saati kiikkutuolin mattoa, en edes sitä kiikkutuolia.
Vanhemman sukupolven on hankala ymmärtää, ettei sama tunneside siirry tavaran mukana seuraavalle sukupolvelle. Hyvää he tarkoittavat, ei siitä ole kyse. Tavara on vain tiellä. Ja muistot ovat muualla: niitä ei voi siirtää toiselle.
Lahjatavaroiden edessä on hankalinta. Mutta jos muistaa jotain lahjan antajasta, niin ei tavaralla ole väliä. Poikani tekemän kämmenen kokoisen tyynyn haluan säästää. Se parantaa, uskon niin! Tyyny kulkee aina mukana, sillä se on käyttöesine ja auttoi myös kun olin sairaalassa. Entä montako tavaraa ihminen tarvitsee? Liian monta. Ideaalielämän pitäisi ammattimaisen organisoijan mukaan sujua kuin asuisi hotellissa. (Poikkeuksen tavaramäärään tekevät ammattiin liittyvät työkalut ja -tarvikkeet.) Jos ja kun heittää viikottain pois sata turhanaikaista tavaraa, ei asiaa normaalikodissa huomaa vuoden kuluttua vielä lainkaan. Kehotan kokeilemaan.
Tavaroiden kanssa kamppailevien auttamiseksi on hiljan syntynyt ammattikunta, joka auttaa ihmisiä turhien roinien hävittämisessä ja kotien organisoimisessa. Tavaran siirtäminen nurkasta komeroon kun ei ratkaise ongelmaa.
Karkea neuvo on se, että nurkkiin kulkeutuva romu pitäisi hävittää kylmästi aina, jos sille ei ole ollut pariin vuoteen mitään käyttöä. Suurissa taloissa ja niiden varastoissa on perinteisesti tilaa säilyttää sukupolvien tavarat, mutta jossain se raja kulkee.
Naiset säilyttävät nuoruuden vaatteitaan uskoen, että vielä joskus he sulloutuvat niihin menneiden vuosikymmenten kuteisiin… Ja hei – kuka lukee vanhoja Suosikkeja? Entä ne vanhat Datsunin varaosat 1970-luvulta? Ei aikaisemmilta sukupolvilta jäänyt pyörimään nurkkiin kuin korkeintaan muutama työkalu, paikattu kattila tai perintöraamattu.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
