Suomen ja Baltian maiden yhteinen maahenki

”Vieraan ruoska, mahtisana painanut on teitä – meitä. Itämeren vaahtivana käski vapauden teitä.”

Säe kuuluu runoon, jolla agronomirunoilija Eero Eerola tervehti vierailevia Viron, Latvian ja Liettuan agronomeja kesällä 1935.

Sotien välisenä aikana Suomella ja etelänaapureilla oli monia vilkkaita ja sydämellisiä järjestösuhteita. Agronomeilla oli jopa yhteinen järjestö, Itämeren valtioiden agronomien liitto.

Vapauden teille oli kussakin neljässä maassa selvitty suunnilleen yhtä aikaa maailmansodan loppuvaiheen ja Venäjän kumousten pyörteissä. Liettuan itsenäisyysjulistus päivättiin 16.2., Viron 24.2. ja Latvian 18.11.1918.

Satavuotisjuhlintaa perä perää! Samalla suremme, että kaikki joutuivat saman tien sotimaan, hiukan eri ajankohtina ja painotuksin.

Ennen itsenäistymistä eivät suomalaiset paljoakaan tunteneet Baltiaa. Virolaisten kielisukulaisuus tiedettiin, mutta suhteita harrasti melko pieni kulttuurieliitti. Sitten kaikkien yhteiskuntakoneistot saatiin nopeasti käyntiin ja innostuttiin yhteydenpidosta kohtalotovereiden kanssa.

Suomessa kiinnostusta eteläsuuntaan tuki, että yhteen­kuuluvuus Pohjoismaiden kanssa ei tuolloin ollut mikään itsestäänselvyys.

Maareformi oli ensimmäisiä uudistuksia kaikissa neljässä maassa. Suomessa vapautettiin torpparit, Virossa ja Latviassa suuret baltiansaksalaiset moisiot palstoitettiin pientiloiksi. Liettuassa vastaava toimi kohdistui puolalaiskartanoihin. Sitten alettiin panostaa pienviljelijäluokan pärjäämiseen.

Maatalous oli selkeästi pääelinkeino kaikilla, mutta samalla paljon enemmän: Itsenäinen talonpoikaisto nähtiin koko kansan selkärankana. Ruokapulan jälkeen muistettiin ja arvostettiin myös viljelijäin perustehtävää kansakunnan ruokkijana.

Toki talonpoikia arvostettiin myös Skandinaviassa, mutta aatteellinen lataus oli sittenkin pienempi, kuten oli myös viljelijöiden osuus elinkeinorakenteessa.

Suomalais-balttilainen yhteydenpito toteutui varsinkin retkikuntien vaihtona. Laivamatka Suomenlahden yli kesti silloinkin vain muutamia tunteja eikä maksanut liikaa. Jos matkaa jatkettiin, rautatiet palvelivat hyvin. Ryhmämatkoja maatalousnäyttelyihin järjestettiin heti 1920-luvun alussa.

Itämeren valtioiden agronomien liitto järjesti vuodesta 1927 vuoronperään konferensseja, joissa oli saksankielisiä esitelmiä ja runsaasti tutustumiskäyntejä.

Lujitamme samalla sitä yhteistä ja kestävää muuria, joka turvaa ikuisiksi ajoiksi kansojemme itsenäisyyden, elinkyvyn ja vapauden, luonnehti virolainen ministeri tapaamisten merkitystä.

Vielä vahvemmin yhteinen aatteellisuus leimasi suomalaisten ja virolaisten agronomi­opiskelijoiden heimohenkisiä tapaamisia. Viimeinen iso Itämeren agronomi­konferenssi pidettiin kesällä 1939 Latviassa.

Suomalaisilla oli tiettyä taipumusta isoveliasenteeseen, ehkä vastapainona sille pikkuveljen asemalle, jota kohdattiin skandi­naavien kanssa. Maa­taloutemme oli jäljessä länsinaapureita.

Järjestelmät olivat silti pidemmällä kuin Baltiassa, jossa tsaarinvalta oli painanut vielä enemmän. Siellä kuitenkin tasoitettiin nopeasti. Kaikki hakivat mallia Tanskan kukoistavasta kotieläintaloudesta ja osuustoiminnasta.

Neuvostoaikana maataloudellinen yhteydenpito oli niukkaa, mutta vierailu- ja harjoitteluvaihto käynnistyivät uudelleen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991.

Agronomitapaamisiakin jatkettiin pienimuotoisina ja laskettiin niiden järjestysluku ensimmäisestä konferenssista lähtien.

Onko nykyään Suomen, Viron, Latvian ja Liettuan viljelijäväestöllä henkistä merkitystä yli sen pienen prosentti­osuutensa? Se, että EU-neuvottelut laukaisivat varsin yleisen huolen Suomen maaseudusta, on rajatusti myöntävä merkki.

Lahden takaa kysymykseen vastaa suosittu virolaiskirjailija Valdur Mikita. Suomeenkin häntä on kutsuttu kertomassa teemoistaan, identiteetin etsinnästä ja tavallisen kansan luontosuhteesta. Täkäläinen kiinnostus osoittaa, että samoja tunnelmia tunnistetaan, vaikka teoksia ei ole vielä suomennettu.

Mikitan mukaan uudelleen itsenäistyneen Viron identiteettiä pohjattiin ensimmäisen itsenäisyysajan maaseutu­yhteiskuntaan, sillä se tosiaan muistettiin kansakunnan runkona. Tuhannet talon­poikien jälkeläiset alkoivat viljellä isiensä maita.

EU-jäsenyys muutti tilanteen, idyllinen pienviljely ei enää luonnistu. Nyt sen sijaan metsä, sen henkinen merkitys tukee virolaista identiteettiä, pohtii Valdur Mikita.

Mutta edelleen ikävöidään Mikitan mukaan maalaistalon pihapiiriä. Siellä on virolaisen kulttuurin mytologinen keskus.