Kilpailukyvystä päättää tuntematon johtaja

Mielipide

29.4.201602:00

Kolumni

Jouni Kemppainen

Työmarkkinapolitiikasta on vähitellen tullut termi, joka kuvastaa hidasliikkeisyyttä, jankutusta ja uudistuskyvyttömyyttä. Monen mielestä se on jotain epäselvää, joka on kiinnostavan vastakohta. Tupo koetaan usein yhdistelmäksi tylsyydestä ja vaikeaselkoisuudesta.

Silti työmarkkinoiden merkitystä ei kukaan vähättele. Media seuraa herpaantumatta neuvotteluja joissa sovitaan kasvusta, paikallisesta sopimisesta, yleissitovuudesta ja muista asioista, joiden sisältöä on lähes mahdoton hahmottaa. Kaikki tietävät, että kysymys on tärkeistä asioista, joihin liittyy teatraalista dramatiikkaa.

Tähän asti työmarkkinat ovat henkilöityneet vahvasti keskusjärjestöjohtajiin, joiden vastuulla edunvalvonta ja monesti myös koko maan etu on ollut. Maaseudun Tulevaisuus selvitti, kuinka hyvin suomalaiset nämä keskeiset henkilöt tuntevat.

Yllätys ei sinällään ole, että lähes kaksi kolmesta tuntevat Elinkeinoelämän keskusliiton Jyri Häkämiehen tai SAK:n Lauri Lylyn. Kolmannes tunnistaa vielä PAMin Ann Selinin, Akavan Sture Fjäderin tai EK:n Matti Alahuhdan. Sen sijaan suomalaisia liittojohtajia ei tunne käytännössä kukaan.

SAK:n uudeksi puheenjohtajaksi ponnistava Jarkko Eloranta on suomalaiselle uutisyleisölle täysin tuntematon suuruus. Saman kohtalon jakavat kollegat paperiliitosta, elintarviketyöläisistä, terveydenhuoltoalalta, toimihenkilöliitosta, metsäteollisuudesta tai vaikkapa elintarviketeollisuudesta.

AKT:n Marko Piirainenkaan ei ole järin tunnettu, vaikka hänen liittonsa on jo moneen otteeseen ollut vientiä pysäyttämässä ja Suomea seisauttamassa.

Tulos on suomalaisen kansanvallan ja yhteiskunnallisen vastuun kannalta huolestuttava. Juuri nämä täysin tuntemattomat liittojohtajat ovat vastuussa isoista asioista. Juuri heidän pitäisi pystyä omien toimialojensa osalta neuvottelemaan toukokuun loppuun mennessä ratkaisut, joilla suomalaisen työn kansainvälinen kilpailukyky voitaisiin palauttaa. Tämä olisi äärimmäisen tärkeää suomalaisen työllisyyden, verokertymän ja koko hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen kannalta.

Eikä heidän vastuunsa pääty tähän. Tällä hetkellä näyttää siltä, että juuri heidän pitäisi sopia myös tulevien vuosien palkoista ja työehdoista keskusjärjestöjen sijaan.

Myös paikallisen sopimisen osalta heidän pitäisi päästä tuloksiin, joilla työehdoista voitaisiin nykyistä paremmin sopia työpaikoilla yritysten ja niiden työntekijöiden yhteisen edun nimissä. Heidän sanomisiaan, mielipiteitään ja kykyä luottamuksen synnyttämiseen työmarkkinoilla olisi syytä tarkemmin seurata.

Työmarkkinapolitiikan ei lähtökohtaisesti tarvitse olla myöskään tylsää. Sen merkitys on niin iso, että siitä keskusteleminen on mahdollista tehdä huomattavasti kiinnostavammaksi.

Myös Suomen talouden heikko tilanne korostaa liittojohtajien vastuuta. Tekeillä oleva kilpailukykysopimus on tuskin kenenkään mielestä riittävä tai edes kovin hyvä. Silti se olisi askel oikeaan suuntaan. Jos se onnistutaan vielä ajamaan karille, koko Suomi kärsii. Aivan tuntemattomien johtajien käsiin näin suurien ratkaisujen ei soisi jäävän.