Miksei hevosyrittäjyydestä oikeasti puhuta?

Hevostalleille on taantuman myötä iskenyt valitettava ilmiö. Asiakkaiden rästiin jättämiä tallivuokria ja valmennusmaksuja joudutaan perimään virallisia teitä.

Kääntäen: hevonen on työttömäksi jäävälle kallis harrastus. Vaikka ansiot putoavat, ison eläimen ruoka ja hoito eivät ole kulueriä, joista voi tinkiä samoin kuin tiukassa paikassa voi nipistää omista elinkuluistaan.

Raviväen keskuudessa purnataan matalista palkinnoista, mikä ei ole ole ihme. Iltaraveissa on parissa lähdössä ykköselle tiedossa kaksi tonnia, muissa voittajakin saa tyytyä tonniin tai jopa sen alle. Kun siitä otetaan pois matkakulut, ajajan palkkio ja maksetaan edellä mainitut hepan kuukausikulut, jää omistajille tulojen sijaan maksettavaa.

Tähän kaikkeen nähden on myös helppo ymmärtää, että hevosten hinnat ovat todella matalalla. Useimmat kasvattajat tekevät työtään aiempiakin vuosia enemmän silkasta harrastamisen ilosta.

Taantuma on myös tuonut eri puolilla maata asunnonvälittäjien listoille myyntiin useita talleja.

En tarkoita mustamaalata hevosalaa vaan pelkästään osoittaa, ettei hevostalous ole Suomessa rahallisesti mitaten kovinkaan auvoisaa.

Se on harrastaja- ja katsojamäärissä urheilulajien kärkeä jääkiekon ja jalkapallon ohessa. Sillä on siis paljon annettavaa niin hevosystävien elämänlaatuun kuin laajemmin kansalaisten terveyteen ja sitä kautta heidän veronmaksukykyynsä.

Hevonen on mahtava eläin ja hevosporukoissa vallitsee uskomaton henki, liikuitpa sitten ratsu-, työhevos- tai ravikansan joukossa. Silti totinen totuus on, että tarvitaan myös ammattilaisia, jotka voivat saada siitä kohtuullisen elannon.

Alalla jaksaakseen täytyy kestää pitkiä päiviä. Usein päivää pidentää se, että hevoset ovat sivuelinkeino muun ansiotyön ohessa.

Talleilla on keskimäärin koneellistettu töitä vähemmän kuin muissa eläintalouden rakennuksissa. Se tekee työstä fyysisestikin raskasta.

Näistä lähtökohdista lähdin selvittämään, miten hevosyrittäjät ihan rehellisesti voivat.

Levitin lehtemme Facebook-ryhmän kautta kahteen otteeseen viestiä, jossa pyysin kertomaan hevosyrittäjän arjen jaksamisesta.

Ensimmäinen kierros tuotti 3 400 lukijaa ja se jaettiin 16 kertaa. Jälkimmäisen näki 5 500 ja jakoja kertyi 45. Vertailuksi todettakoon, että MT:llä on tykkääjiä 2 750.

Yhteydenottoja sain tasan tarkalleen kolme!

Tulkitsen luvut niin, että hevosyrittäjien jaksamisongelma tunnistetaan. Mutta yrittäjän arjesta ei silti uskalleta tai haluta puhua.

Miksei?

Teemasivulle etukäteen haastattelemani talliyrittäjä Riitta Kilpiö näyttää kuuluvan siihen hevosyrittäjien arkkityyppiin, joka hoitaa hermostumatta viittä asiaa yhtä aikaa.

Haastattelusta (sivulla 7) selviää, mistä hän kerää voimansa. Tärkein on tarkka suunnittelu: eläinten ja oma jaksaminen sekä yrityksen laadusta huolehtiminen tulee ensin, taloudellinen tulos vasta sen jälkeen - jos on tullakseen.

Ehdottomasti soisin, että näin toimiville yrityksille kertyy sitä tulostakin.

Hevostalous ei voi nojata harmaaseen talouteen, ei liioin yksin pyhään talkoohenkeen niin välttämätön kuin laaja harrastuspohja onkin. Se on myös rehellistä liiketoimintaa, jolla on tärkeä paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

kaijaleena.runsten@mt1.fi

Twitter: KiiRuns