Itämerilaskuri ja maatalouden päästöt
Joudumme lukemaan vain valmiin tuomion ilman perusteluja.27.2.201701:00
Helsingin Sanomissa taannoin julkaistu Itämerilaskuri oli taas huitaisu suomalaista maataloutta vastaan. Olen pitkään epäillyt laskelmia, jotka syyllistävät Suomen maatalouden Itämeren pilaajaksi.
Laskelmat – siis kerto- ja yhteenlaskut on varmaan oikein suoritettu, mutta miten on perusteiden laita?
Jo vuosikausia minun on tehnyt mieli paneutua niiden tarkistamiseen, mutta se on suuri työ enkä ole jaksanut edes hankkia laskelmia. Selvästi ei ole kerrottu sitäkään, mistä ne edes saisi. Joudumme lukemaan vain valmiin tuomion ilman perusteluja.
Vika – jos sitä on – on lähtökohdissa ja yleistyksissä. Jonkun riippumattoman tahon pitäisi käydä perusteellisesti läpi ympäristöviranomaisten laskelmat ennen kuin maataloudelle taas määrätään lisää ympäristövelvoitteita.
Ymmärrän kyllä, että lounaisten rannikkoseutujen savikkoalueilta karkaa ravinteita, kun pellot ovat kasvipeitteisiä vain neljä kuukautta, talven säät vaihtelevat nollan kahta puolta ja vesi huuhtelee tuon tuostakin pellon pintaa.
Syy kasvipeitteettömyyteen on, että siellä kasvatetaan viljaa, sokerijuurikasta, vihanneksia ja öljykasveja, mutta karjataloutta on vähän.
Maidon ja lihan tuotanto on keskittynyt Sisä-Suomeen, missä moreenimaiden pellot ovat roudassa tai lumen peittäminä useita kuukausia. Sade imeytyy suurimmaksi osaksi maahan eikä kulje purosina pitkin peltoa. Erityisen vähän ravinteita kuvittelisi huuhtoutuvan mereen sisämaan karjatiloilta, joiden nurmet ja laitumet ovat kasvittomina vain uudistamisvaiheissaan useiden vuosien välein.
Lannoitteet ovat niin kalliita, ettei niitä kannata kylvää vesiin. Karjanlannastakin yhä suurempi osa sijoitetaan maan sisään eikä levitetä kasvuston päälle. Se typpi- ja fosfori, joka kiuruvetiseltä tilalta päätyy Itämereen, kulkee sinne kyllä helsinkiläisten ja turkulaisten vessanpönttöjen kautta.
Jos pellonojasta jossakin Suomessa tuleekin kilo typpeä vuodessa, ei kaikkien peltojen Itämereen päätyvän typen määrää voi laskea vain kertomalla peltohehtaarien määrällä parilta pellolta mitatut hehtaaripäästöt.
Typpeä ja fosforia sitoutuu monin eri tavoin ennen kuin vesi päätyy Itämereen. Ojien, jokien ja järvien rantakasvillisuus sitoo typpeä, samoin sitä sitoutuu ulappavesien planktoniin ja sitä kautta kaloihin ja osa tästä ravinnekuormasta voi kiertää viljelijän omaan pöytään. Osa ravinteista päätyy järvien pohjaliejuun.
Lähijärveeni laskee peltoaukeilta kaksi puroa. Peltojen keskellä ne kulkevat kaivettuina ojina, joissa on rehevä kasvillisuus: pelloilta tulee siis ravinteita veteen.
Toinen on kaivettu ojaksi miltei järveen saakka. Sen suulla on noin aarin suuruinen osmankäämi- ja ruokokasvusto. Toinen virtaa viimeiset pari sataa metriä luhtakorven – siis kosteikon – läpi. Järveltä päin sen sijainnin näkee luhtakorven tervalepistä, mutta rannan saraikko ei ole juuri sen tuuheampaa kuin muuallakaan. Typpi ja muut ravinteet jäävät kosteikkoon.
Se mikä nuhraa kaikkialla vesiä, on ilman kautta kulkeutuva laskeuma, kolme kiloa typpeä per vuosi hehtaarille. Ilman tuomat laskeumat tulevat liikenteestä, asutuksesta ja teollisuudesta, siis tiuhaan asutuilta seuduilta eikä metsistä ja karjatiloilta.
Kymijoki tuo Itämereen viisi miljoonaa kiloa typpeä vuodessa. Onhan se paljon – mutta Kymijoen valuma-alueelle laskeutuu ilmasta 11 miljoonaa kiloa typpeä vuodessa, kaksi kertaa enemmän.
Kai ne laskurin tekijät ovat jotenkin selvittäneet, että ilman kautta tullut typpi jää maalle, mutta jokien tuoma typpi on peräisin Sisä-Suomen karjatiloilta!
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
