Muistisairaus vei äidin: Viestit vuosien takaa kertovat, millainen hän oikeasti oli

Muistisairautta voi olla vaikea huomata.  Kuva: Vesa-Matti Väärä

Tuijotin nuhjaantunutta ruutuvihkon sivua epäuskoisena kesken nopeatempoisen kokouksen. Kokouksen puheenvuorot lipuivat ohi korvieni, kun luin sivulle käsin kirjoitettuja lauseita yhä uudelleen. Ne oli raapustettu tyhjäksi luulemalleni sivulle.

”Olen sairaalassa verikokeissa päivällä. Ruuan voi jättää jääkappiin.”

Käsiala oli perin tuttu. Teksti oli äitini huolellisesti kirjoittamaa. Aika ja paikka ei vain täsmännyt; äitini oli kuollut yli vuosi sitten. Viimeisinä vuosina hän ei enää kirjoittanut tai juurikaan edes puhunut. Muistisairaus häivytti sanat vääjäämättä. Viikko viikolta niitä oli yhä vähemmän.

Vanhaan ruutuvihkoon kirjatut terveiset vuosien takaa jäivät mietityttämään. Lauseet kuvastivat äitiäni terveenä, ja osin myös muistiongelmien seurauksia. Äiti oli ennen sairastumistaan järjestelmällinen ja huolellinen nainen. Hän ei jättänyt sotkuja tai epäselvyyksiä jälkeensä. Jos hän joutui yllättäen lähtemään asioille, hän olisi taatusti jättänyt viestin siitä. Hän piti lankoja taitavissa käsissään.

Kun olin alle kouluikäinen, äiti joutui pitkäksi ajaksi sairaalaan. Kun hän soitti sairaalasta kotiin, olin vastannut lankapuhelimeen – siihen aikaan lasten piti vastata, jos muita ei paikalla ollut – ja papattanut, että ”Lensulla, Hanna puhelimessa, ei ole äiti kotona”. Olin kai päätellyt, että tähän huusholliin on turha soitella, kun päällystö ei ole lähimaillakaan.

Muistisairaudesta sanotaan, että sitä on vaikea huomata. Ihminen on yllättävän taitava peittämään unohduksiaan ja kömmähdyksiään.

Luulen, että äitini koetti selättää pahenevia muistiongelmiaan kirjoittamalla asioita ylös. Hänen kodistaan alkoi löytyä muistilappuja tihenevään tahtiin. Osta kaupasta, lämmitä näin, mitkä laskut on hoidettu. Irrota johto. Läheisten puhelinnumeroita. Lukemattomiin vihkoihin hän oli aloittanut muistiinpanojen tekemisen, mutta lopulta niihin oli aina täytetty vain ensimmäinen sivu. Otin pinkan lähes käyttämättömiä vihkoja myöhemmin omaan käyttööni.

En tiedä, millaista unohtaminen on. Käykö niin, että yhdessä hetkessä muistat aivan kirkkaasti, miten kännykällä soitetaan ja vartin päästä ihmettelet, miten ihmeessä lapulla näkyvät numerot laitteeseen syötetään? Kuinka paljon muistamisen hetkinä ajattelet ja murehdit omaa tilannettasi?

Vastauksia en tiedä, koska äitini ei joko puhunut siitä tai sitten olen itsekin asian unohtanut. Olen kuitenkin lohduttautunut sillä, ettei äiti vaikuttanut erityisen masentuneelta tai ahdistuneelta. Hänellä ei ollut tapana valittaa – 1930-luvulla lapset kasvatettiin tyytymään siihen, mitä on. Ehkä hän tyynesti hyväksyi tilanteensa.

Viime viikolla ryhdyin laatimaan kauppalistaa. Mitäpä tyhjältä sivulta paljastuikaan? Leivonta: 1. Röpörieska (Ryynirieska). Täydellisen ohjeen kera; vain muutamissa kirjaimissa on havaittavissa hieman huojuntaa. Kiitos äiti, tätä savolaisreseptiäsi en olisi enää muuten osannutkaan.