Työmarkkinat ja alueiden rekrytointiongelmat

Palomiehen työ on esimerkki voimaa ja kestävyyttä vaativasta työstä, joka ei iäkkäämmältä enää onnistu. On silti yhteiskunnan ja yksilön kannalta tuhlausta laittaa 50-vuotiaana eläkkeelle henkilö, joka kykenisi muihin töihin vielä vuosikymmenten ajan.

Jos ex-palomies ryhtyy itse etsimään uutta työtä, ei se helppoa ole. Koulun vahtimestarin paikkaa hakiessa kilpailemassa lienee joukko nuorempiakin. Pitäisikö rekrytoinneissa siis miettiä sosiaalisia vaikutuksia ja räätälöidä tehtäviä?

Syrjäseudut kärsivät väestö­kadosta ja erikoisammattilaisten pulasta. Akateemisen tutkinnon suorittaneista 25–34-vuotiaista jo 75 prosenttia asuu viidellä suurimmalla seutukunnalla. Miten paljon heitä riittää syrjemmäksi, kun jäljellä olevistakin suurin osa mennee muihin yliopisto­kaupunkeihin?

Vaikka lääkäri, poliisi, tai insinööri olisikin kiinnostunut maalle muuttamisesta, ongel­mana on puolison työllistyminen. Jotta muuttaminen paikkakunnalle ei tuottaisi kohtuutonta riskiä, pitäisi puolison työpaikan varmistua samanaikaisesti. Kyse on työmarkkinan likviditeetistä, eli onko erikoisalalla työssäkäyntialueella työpaikkoja auki parin kuukauden aikaikkunan sisällä.

Pariskunnille jää valinta: onko parempi, että toinen on silppu­töissä kasvukeskuksessa, vai että toinen on työttömänä maaseudulla? Ratkaisuna on usein perheen asuminen jommassakummassa paikassa ja toisen pendelöinti työhön. Pendelöivän sitoutuminen työpaikkaansa on heikkoa: kun lähempää löytyy töitä, vaihtaminen kiinnostaa varmasti.

Savon Sanomissa (21.11.2018) harmiteltiin, ettei eläinsairaalalle Kiuruvedellä kokeneen lääkärin virkoihin löytynyt tekijää. Lähestymistavan pitäisikin olla toinen: etsittäisiin eläinlääkäriä, jonka puolison osaamista myös tarvittaisiin paikkakunnalla. Yhden sijaan värvättäisiinkin kaksi.

Tämä vaatisi kuitenkin koordinointia yksityisten ja julkisten työnantajien kesken, ja sitä, että kyseisiin töihin valittaisiin työntekijät poimi­malla, ei yksilökohtaisen avoimen haun ja työntekijöiden valituskelpoisen pätevyysvertailun kautta. Erityisesti julkiselle sektorille tämä on vaikeaa, ehkä laitontakin.

Yksi vaihtoehto toki on paikka­riippumaton työ, eli pyrkiä mahdollistamaan maaseudullakin asuvan puolison työskentely etänä kotoa käsin, vaikka työpaikka sijaitsisikin kaupungissa. Tämä toimii vain tietyissä tehtävissä ja useimmiten vain osan viikkoa. Etätyössä jäävät pois työpaikan satunnaiset kohtaamiset ja hiljaisen tiedon kertyminen.

Laadukkaiden vuokra- asuntojen puutteessa maaseudulle muuttava joutuu investoimaan omistusasuntoon. Jos tulee tarve muuttaa toisaalle, asuntoon tehdyn sijoituksen realisointi on usein vaikeaa. Aiemmin oli työsuhdeasuntoja: tehdas tarvitsi johtajansa ja insinöörinsä, kunnat lääkärinsä ja seurakunnat pappinsa vaikka henkilöt vaihtuivatkin.

Sittemmin työsuhdeasunnot eliminoitiin verotuksella. Mitä muuta menetettiin samalla?

Koordinoidumpi järjestelmä erityisesti avoimen sektorin työmarkkinoilla aiheuttaisi toki hankalia kysymyksiä esimerkiksi palkan muodostumisesta. Mikä olisi velvollisuus muuttaa työn perässä tai ottaa vastaan työ hankalan matkan päästä?

Työmarkkinamme on tänä päivänä hyvin individualistinen. Kukin työn- tai opiskelupaikan hakija on oma tapauksensa, eikä ketään saa suosia tai syrjiä. Jos tästä livetään, on toki riski nepotismista tai poliittisesta työpaikkojen jaosta.

Onko harvaan asutulla seuduilla kuitenkaan enää vaihtoehtoja? Kun työntekijällä on perhe, ei työntekijän käsitteleminen yksilönä toimi. Entä sosiaalisista tai terveyssyistä vaikeasti työllistyvät?

Sisareni tuttava, Ranskassa kotiseudulleen palannut perheellinen, katsoi ympärilleen ja havaitsi että sairaanhoitajista on pulaa. Siis aikuiskoulutukseen! Olisiko tässä osaratkaisu syrjäseutujen työttömyyteen ja osaajapulaan: koulutetaan opettajiksi, poliiseiksi, ehkä lääkäreiksikin niitä, jotka ovat jo paikkakunnalle asettuneet? Tämä vaatisi tarveharkintaa myös opiskelijavalintaan sekä aikuisopiskelijan tukea.

Työnantajien taas on sovitettava rekrytointitapansa kahden uran perheisiin. Paikkakuntien tulisi kehittää rekrytointiaan kokonaisuuksina. Jos ammattilaisen puolisolle ei järjesty samassa työpaikassa mielekästä työtä, olisi tehtävä yhteistyötä muiden työnantajien kanssa.

Kun työsuhteita päättyy työnantajan taloustilanteen vuoksi, olisi paikkakunnan terästäydyttävä pitämään kiinni sinne saadusta ammattilaisista oman tulevaisuutensa vuoksi. Työsuhteen katketessa perheineen pois muuttanut ei enää palanne.

Sittemmin työsuhdeasunnot eliminoitiin verotuksella. Mitä muuta menetettiin samalla?