Sellusta sieniin – hörhöäkö vai tulevaisuutta?

Sain pyynnön osallistua Yle Perjantai -ohjelman metsäaiheiseen jaksoon. Vaikka metsät tuntuvat usein toivottoman toraisalta keskustelunaiheelta enkä pidä suorista lähetyksistä, suostuin.

Kun ohjelma alkoi, toimittaja kertoi haluavansa ensin puhua rakkaudesta. Hän kysyi, milloin olen viimeksi halannut puuta.

Ei taas tätä! parahdin mielessäni.

Toimittaja ei tarkoittanut pahaa, mutta jos on minun laillani 25 vuotta seurannut keskustelua metsiensuojelusta ja osallistunut siihen itsekin, on kuullut kylliksi luokituksia. Yksi on ”puunhalaaja”. Sillä maalataan mielikuvaa luonnonsuojelijasta, joka kirmailee metsässä keijunhepenissä eikä ymmärrä faktoja.

Romaaneissani haluan kertoa asiat moniulotteisesti, paljon jätän rivien väleihinkin. Suorassa lähetyksessä siihen ei ole aikaa, joten vastasin toimittajan kysymykseen vastakysymyksellä:

”En oikeastaan halaile puita. Eikös se ole vähän hörhöjen hommaa?”

Olen joskus toki kokeeksi halannut eri puulajeja. En ole tuntenut muuta kuin huolta siitä, että tikanhiippasammalet, valkohankajäkälät, tupsunaavat, kaarnahiipot ja kotilot muhentuvat, kun painan ruhoni runkoa vasten.

Puu on paitsi puu, myös eliöyhteisö, jonka sisällä ja pinnalla asuu monenlaista porukkaa. Tutkin mielelläni runkoja ja niiden elämää, mutta 20 sentin päästä.

Yle Perjantaista kotiuduttuani totesin puolisolleni, että varmaan nyt loukkasin kaikkia, jotka kokevat saavansa puiden halaamisesta voimaa ja lohtua. Sanoi metsistä mitä tahansa, yleensä joku loukkaantuu.

Aiemmin keskustelu ei ollut yhtä äärevää. 1800-luvun lopulta 1950-luvulle luonnonsuojelusta puhuivat Suomessa lähinnä metsäammattilaiset ja muutamat taiteilijat.

Luonnonsuojelu kuului yleissivistykseen: ihminen ei saanut olla ahne, kaikkea luontoa ei sopinut valjastaa palvelukseemme.

Työ metsätaloudessa ei tarkoittanut vain metsätalouden harjoittamista. Valtion metsäviranomaiset perustivat säästömetsiä, joista varhaisimmat olivat Suomen ensimmäisiä luonnonsuojelualueita. Esimerkiksi Seitsemisen Multiharju ja Pyhä-Häkin Mastomäki, nykyisten kansallispuistojen huikeat ytimet, suojeltiin 1910-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeen metsiä alettiin hakata yhä voimakkaammin. Avohakkuut, soiden ojitus ja metsien auraaminen johtivat 1960-luvulla siihen, että metsätalouden ammattilaiset ja metsäluonnon asiantuntijat eriytyivät toisistaan. Mullistukset kasvattivat monista ”rivikansalaisistakin” luonnonsuojelijoita.

Minusta tuli nuorena luonnonsuojelija, koska kaikki viittasi jo 1990-luvulla siihen, että ihmisen on rajoitettava vaikutustaan muuhun luontoon. Vain siten maapallon olosuhteet säilyvät siedettävinä.

En ole ainut, joka on päätellyt, että myös metsätalouden vaikutusta metsäluontoon on kevennettävä. Aarniometsien uhanalaiset lajit eivät selviä, jos puut kaadetaan ympäriltä.

Metsän hiilivarasto hupenee, jos puut päätyvät selluksi tai polttoon. Vaikka uudet taimet nielisivät hiilidioksidia urakalla, menetettyä hiilivarastoa ei tavoiteta aikoihin.

Usein kuulen, että ”kasvavathan puut takaisin”. Puut eivät kuitenkaan ole koko metsä. Istutetut taimet varttuvat, luonnonmetsä ei palaa.

Vaikka olen luonnonsuojelija, ymmärrän metsätalouden työllistävän vaikutuksen, viennin tuoman lisän bruttokansantuotteeseen ja muut ”talouden realiteetit”. Jykevämpi fakta minulle on kuitenkin se, että metsän alkuperäinen tehtävä on ylläpitää elämää, ei ihmisen talousjärjestelmää.

Paljon on puhuttu puiden uusista, kestävistä käyttötavoista. Puukuiduista kaavaillaan vaikkapa vaatteita ja muovinkorvikkeita. Käytännössä suuntaus on toinen, sillä tällä vuosituhannella metsäteollisuuden jalostusaste on laskenut. Hakkuumääriin nähden metsäteollisuus tuottaa Suomessa siis vähemmän taloudellista hyötyä kuin ennen.

”Se taloudellinen hyöty, joka ennen saatiin tuhannen hehtaarin hakkuista, voi nyt vaatia kahdentuhannen hehtaarin hakkuut”, kirjoitti Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Jussi Uusivuori Helsingin Sanomissa (11.7.2020). Tilanne johtuu esimerkiksi siitä, että selluntuotanto on korvannut paperiteollisuutta.

Ihminen taatusti käyttää metsiä aikojensa loppuun asti. Kestävintä olisi, jos metsiä hyödynnettäisiin enimmäkseen muuten kuin hakkaamalla. Jos metsä pidetään pystyssä, se säilyy ekosysteeminä eikä mene ihmisenkään kannalta hukkaan.

Mitä monimuotoisempi metsä, sitä laajemman kavalkadin hyvää se tarjoaa: aineksia elintarvikkeisiin ja lääkkeisiin, virkistys- ja luontomatkailupotentiaalia, toki myös puuta. Puu on oiva materiaali rakennuksiin, soittimiin ja muihin esineisiin, jotka kestävät ainakin yhtä kauan kuin raaka-aineen kasvamiseen kului aikaa.

Epärealistista, hörhöä? Kyllä. Yleinen äänioikeuskin oli hörhö ajatus ennen kuin siitä tuli tapa.

Vaikka nykyinen metsäteollisuus on rakennettu runsaan raaka-aineenkäytön varaan, tuotantosuunnan vaihtamisessa ei ole mitään outoa. Olosuhteiden muutokset johtavat uudistuksiin.

Nyt teollisuutta ollaan painottamassa paperista selluun. Voi olla, että seuraavaksi talouselämä kiinnostuu metsistä enemmän monimuotoisina ekosysteemeinä kuin puuntuotantomielessä. Ehkä sellusta siirrytäänkin sienistä uutettaviin lääkeaineisiin.