Voihan pöheiköt

Ymmärsin hyvin Juha Aaltoilan taannoisen sapekkaan kolumnin tässä lehdessä, jossa hän voimakkaasti kritisoi metsänhoidon yhteiskunnallisia tukia ja samanaikaisia yksityismetsien taimikonhoidon valtaisia rästejä. Ei kaikunut kuuroille korville hyvä juttu.

Samaisesta ongelmasta kertoi tytär kiertäessään muutama vuosi sitten Euroopan unionin palkkaamana pitkin ja poikin Pohjanmaan metsiä, tallentamassa karttakoordinaattien mukaan tuhannen eri paikan maankäyttötarkoitusta. Ei tullut tytöltäkään ylistävää pakinaa varttuneista taimikkoryteiköistä ja vajaista taimiaukoista.

Itsekin olen tähän ikään mennessä kolunnut riittävästi maita ja mantuja tietääkseni jotakin.

Koska muutosta parempaan ei merkittävämmin tulle pelkällä valistuksella ja vuodesta toiseen jatkuvalla valituksella, voitaisiin yksinkertaisesti vähentää aukkojen tekoa ja siirtyä nykyistä enemmän jatkuvaan kasvatukseen. Semminkin kun nuorempi väki rulettaa pääosin kaupungeissa, eikä vähäinen vanheneva väki jaksa metsässä hoitotöitä isommin tehdä.

Palkattua työvoimaa ei liioin löydy. Ruumiillista työtä vieroksutaan yleisesti eikä koneistakaan ole joka paikkaan. Edelleen kaupunkimetsänomistajat ovat usein kaukana puuhapalstoiltaan. Tätä menoa Suomen metsät uhkaavat mennä pöheikölle.

Vähemmistä ja pienemmistä aukoista syntyy niukemmalti heinää, vatukkoa ja vesapöheikköä hirville ja myyrille – vähemmän myös metsänomistajan hikistä taistelutannerta – sen uuden metsän aikaansaamiseksi.

Kun vähennetään avohakkuita, jää enemmän voimavaroja varhaistaimikoiden ja entisten pöheiköiden kunnostamiseen. On suuri helpotus, kun uudet aukot ja pöheiköt eivät jatkuvasti paina päälle.

On kyllä helppoa laittaa nauhat kuvion kulmiin ja kerralla sileäksi. Aukon jälkihoito onkin jo sitten toinen juttu, kuten asioiden parissa viihtyneet hyvin tietävät.

Mikään ei estä vallalla olevien sekä samanaikaisen jatkuvan kasvatuksen toteuttamista samassa metsälössä ja sen poikkeavilla kuvioilla, ei kaavamaisilla vaan kuhunkin kuvioon parhaiten soveltuvalla tavalla.

Olen kirjoittanut tiivistetysti muutamia kymmeniä sivuja metsänkäsittelyohjeistusta itseäni varten. Ja myös soveltanut niitä varovasti käytännössä vuosikymmenien ajan, tavanomaisten hakkuiden kylkiäisenä ja pehmentäjänä. Ilmeisesti silloisten lakien vastaisesti.

Tuskin kuitenkaan voidaan kovin syvällä rintaäänellä sanoa, että olen pilannut metsäni, sen geeniperimän ja siten tulevaisuuden metsän. Ainakaan siinä määrin, kuin mitä nyt hoitamattomilla alueilla tapahtuu.

Edes metsälön pienuus ei välttämättä ole este hyväile ja kustannustehokkaalle puuntuotannolle. Saadaanhan pieniltä puutarhapalstoiltakin alaan nähden huippusatoja. Kyllä on keinoja ja koneita pientenkin metsälöiden hyvään hyödyntämiseen, jos niitä vain vaivaudutaan käyttämään.

Suurikaan bruttotuotto ei vielä ratkaise metsänomistajalle kaikkea, ehkä enemmänkin metsäteollisuudelle, kun se saa kerralla aukosta mahdollisimman paljon puuta.

Metsänomistajan kannalta hinnan ohella on ratkaisevaa, millaisilla kustannuksilla metsä saadaan uudistumaan ja kohtuullisen tuottoisaksi eikä pilata maapohjia vuosikymmeniksi. Esimerkiksi maan muokkauksessa, lähinnä auraamalla, kivisillä maapohjilla pintaan nousseet kivet eivät koskaan painu takaisin maan sisään, vaan ovat jatkuvasti jaloissa pyörimässä ja pienten koneiden kierreltävänä.

Vasta seuraava jääkausi hoitelee synnytetyn pirunpellon murikat sinne jonnekin.