Rengas jalkaan ja lentoon

Kokenut lintuharrastaja Rauno Kuukkula rengastaa tuulihaukkoja ja varpuspöllöjä. Kaunis tuulihaukkaemo sai renkaansa. ”Nyt ollaan kihloissa”, Kuukkula juttelee. 

Tuulihaukka on maanviljelijöille hyödyllinen eläin, koska se syö pelloilta myyriä. 

Rauno Kuukkula onnistui kuin onnistuikin pyydystämään tuulihaukkaemon rengastettavaksi. 

Emon siivistä voi arvioida sen iän. Sävy vaihtelee vuosittain. 

Vain muutama päivä sitten kuoriutunut varpuspöllön poikanen piipittää jo hieman. 

Noin kuukauden ikäinen hiiripöllön poikanen ei vielä osaa kunnolla lentää, mutta kiipeää jo puuhun tähystämään. 

Rauno Kuukkula peittää varpuspöllön pöntön lentoaukon kädellään, jolloin emo alkaa naputtaa merkiksi, että kotona ollaan. 

Suomessa on käytössä 26 läpimitaltaan erilaista rengaskokoa, ja kaikkiaan 36 erilaista rengastyyppiä. Pääosa renkaista valmistetaan alumiinista. Renkaisiin on kaiverrettu palautusosoitteen lisäksi renkaan yksilöllinen tunnus. 

Rami Marjamäki pitelee käsissään vastarengastettuja viirupöllön poikasia. Kypärä ja nahkatakki ovat tarpeen, sillä emo voi hyökätä minä hetkenä hyvänsä. Kuva: SUVI NIEMI 

Ne silmät. Ne tapittavat pyöreinä, pöllämystyneinä. Mustaa keltaisella, aivan ymmyrkäisenä.

Mitä sinä suuri olento minusta oikein haluat, noin kuukauden ikäinen hiiripöllön poikanen tuntuu kysyvän.

Rengastajalla ei ole pahat mielessä. Vain rengas jalkaan, siiven mitta vihkoon ja punnitus.

Juttelun, silittelyn ja valokuvauksen jälkeen pieni pöllö voi jatkaa viisastumistaan. Luonnossa on hyvä hieman pelätäkin.

Rauno Kuukkula, 75, ja Rami Marjamäki, 38, ovat molemmat kokeneita lintumiehiä. Kuukkula on kulkenut vuosikymmenet rengastusretkillä, mutta sai oman rengastuslupansa vasta viime vuonna. Marjamäellä lupa on ollut vuodesta 1995.

Rengastus antaa arvokasta tietoa lintujen elintavoista ja kuolinsyistä. Sen avulla voidaan edistää lajien suojelua. Jokaisesta pesästä täytetään niin sanottu pesäkortti, johon merkitään kustakin pesinnästä tarkat sijaintitiedot, poikasten lukumäärä ja muuta oleellista tietoa pesinnän onnistumisesta.

Kuukkula on kotoisin Ikaalisista, asunut siellä koko ikänsä eikä sieltä aio lähteäkään.

”Kun on niin hyvät lintumaat”, hän myhäilee.

Työuransakin hän vietti hämäläisillä saloilla, metsätyönjohtajana. 32 vuotta vierähti metsänparannustöissä.

”Paljon pesiä löytyi silloinkin.”

Nyt eläkeläinen on päätoiminen rengastaja. Kuukkula on täyttänyt liki 9 000 pesäkorttia 115 lintulajista.

Valokuvaajana työskentelevä ylöjärveläinen Marjamäki sai Kuukkulalta kipinän rengastukseen. Se syttyi jo kymmenvuotiaana.

”Rengastuslupaa piti kuitenkin odottaa täysi-ikäiseksi”, hän kertoo.

Ensimmäisinä kesinään Marjamäki rengasti satoja lintuja, nyt tahti on hieman tasaantunut. Yhteensä hänellä on saldona noin tuhat rengastettua lintua.

Kantria avustaneen Marjamäen ansiosta toimittajallekin siunautui ainutlaatuinen tilaisuus päästä seuraamaan rengastusta kosketusetäisyydeltä.

Suuntaamme aluksi Kilvakkalaan, vanhaan kuusimetsään, jonne Kuukkula on ripustanut varpuspöllön pöntöt.

”Niitä ripustetaan aina kaksi. Toinen pesää varten, toinen varastoksi.”

Vain emo rengastetaan, sillä poikaset ovat vasta kuoriutumassa. Jännitämme, onko pesintä onnistunut.

Kuukkula tukkii lentoaukon kädellään. Alkaa kuulua tasaista naputusta. Emo ilmoittaa olemassaolostaan.

”Pöntön katon voi avata kaikessa rauhassa. Emo ei karkaa”, Kuukkula opastaa.

Varpuspöllöemo katsoo kotinsa katosta töllisteleviä ihmisiä hieman hämillään, muttei ole moksiskaan.

Kuukkula ottaa emon käsiinsä varmoin ottein, ja alta paljastuu mainio tulos: kuusi pikkuruista poikasta ja kolme munaa.

Eväinä niillä on kaksi vastapyydystettyä metsämyyrää. Varastopöntössä on muutama jemmassa.

Vaikea valita, ihastelisiko ensin emoa vai poikasia. Pienet rääpäleet näyttävät liian haurailta.

Silitän emoa.

Emo onkin jo rengastettu, joten otamme vain sarjanumeron ylös.

”Ei kiusata kauan”, Kuukkula puhelee emolle.

Poikaset ovat vielä sokeita. Ehkä pari päivää sitten kuoriutuneita.

Emo siivoaa myyränkarvat ja munankuoret pian pois pesästä.

Jos emot eivät huonoina myyrävuosina löydä riittävästi ruokaa, pienemmät poikaset saattavat päätyä isompien ravinnoksi. Se on petolinnuille tyypillistä, Marjamäki kertoo, kun palaamme autolle.

Luonto osaa olla julmakin.

Varpuspöllö on tehokas saalistaja ja siksi metsänkasvattajan hyvä ystävä. Se pitää myyrät kurissa.

Pellolla vastaavan roolin ottaa tuulihaukka, maajussin silmäterä.

Kurvaamme Myllykarttuun. Pellon keskellä ladon seinällä on laatikkomainen tuulihaukan pönttö.

”Nyt tarvitaan äärimmäistä rauhallisuutta. Tuulihaukka kuulee kaiken”, Kuukkula ohjeistaa.

Vanha lintumies hiipii haavin kanssa ladon nurkalle. Marjamäki ja minä kierrämme pyöröpaalien taakse piiloon.

Nopealla liikkeellä Kuukkula kopauttaa haavin pöntön päälle. Pettymykseksemme ketään ei tule ulos. Tuulihaukka jää rengastamatta.

Vaan eipä sittenkään!

Yhtäkkiä haaviin lentää upea, pitkäpyrstöinen haukkaemo. Meillä kävi sittenkin tuuri.

”Aika veijari, kun ei tullut heti haaviin”, Kuukkula nauraa.

”Normaalisti se ampaisee pöntöstä ulos kuin tykinkuula”, Marjamäki jatkaa.

Kuukkula kiinnittää emolle renkaan ja päästää lentoon. ”No nyt voidaan mennä kihlajaiskahveille”, Kuukkula nauraa.

Haukan kuusi munaa kuoriutuvat muutaman viikon päästä. Miehet palaavat rengastamaan poikaset juhannuksen tienoilla.

Kuukkula oli nähnyt kolme hiiripöllön poikasta Ikaalisten Koverannassa muutama päivä ennen rengastuspäivää. Poikaset olivat kuoriutuneet noin kuukautta aiemmin. Ne ovat muuttaneet pesästään aivan viime päivinä, eivätkä vielä osaa kunnolla lentää.

Katsotaan, jatkuuko loistava tuurimme.

Etsiskelemme poikasia aikamme pienestä metsiköstä, maasta ja puista, kunnes poikasen kiihkeä kerjuuääni männyn oksalla kantautuu Marjamäen korvaan. Siellä se pikkupöllö vain patsastelee.

Marjamäki ei ole ennen rengastanut hiiripöllöjä. Laji pesii näin etelässä vain harvakseltaan. Taigalla ja tuntureilla, missä tunturikoivikko vaihtuu havumetsäksi, pesintä on yleistä.

Hellä kopautus haavin varrella ja hädin tuskin lentokykyinen poikanen räpiköi maahan.

Emo tähystää tarkkaan järeän haavan oksalta ja rääkyy välillä uhkaavasti.

Marjamäki ottaa poikasen tukevaan otteeseen ja asettaa alumiinisen renkaan poikasen jalkaan. Rengas kiristetään kiinni pihdeillä.

Poikanen tärisee hieman muttei päästä pihahdustakaan. Emokin on hiljennyt.

”Emo jätti meidät rauhaan, koska poikanen ei valittanut”, Kuukkula päättelee.

Hiiripöllön emo voi kuitenkin olla äkäinen ja hyökätä kimppuun, jos ihminen menee lähelle pesänsä jättäneitä poikasia.

Jäljellä on enää vaarallisin rasti.

Viirupöllöemo on astetta ärhäkämpi kuin hiiripöllö. Varusteet ovat sen mukaiset.

Lämpötila keikkuu parissakymmenessä asteessa, mutta Marjamäki vuorautuu kuoritakkiin, jonka päälle hän pukee vielä reikäiseksi nokitun, paksun nahkatakin.

”Mieluummin hikoilen kuin otan vastaan emon iskuja”, hän hymyilee. Takki on ollut Marjamäellä käytössä siitä lähtien, kun hän aloitti rengastuksen.

Päähänsä Marjamäki panee jykevän, pehmustetun kypärän, jossa on vahvat niskaliepeet.

Asu kruunataan paksulla vyöllä, johon voi kiinnittää turvaköyden.

Marjamäki näyttää aktivistilta, joka on aikeissa köyttää itsensä puunrunkoon. Totuus ei ole kaukana.

Kuukkulalla ja minulla ei ole turvavarusteita, joten hieman alkaa jännittää.

Tehtäväni on kuvata Marjamäen poikastenhakumatka pöntöltä rengastettavaksi videokameralla.

Emo päivystää korkealla kuusenoksalla ja murisee kuin karhu. Se voi hyökätä minä hetkenä hyvänsä, ja hyökkäys on salamannopea.

Olikohan lehtiyhtiön vakuutukset kunnossa? Kuukkula lupaa vahtia emoa ja turvata minua haavilla.

Marjamäki kiipeää tikkaille ja löytää pöntöstä kaksi pörröistä viirupöllön poikasta. Kuukkula koppaa ne haavilla ja tuo maahan.

Renkaat sujahtavat poikasten jalkaan rivakasti. Nyt ei jäädä mittailemaan. Parempi, ettei härnätä emoa liian monella toimenpiteellä. Palautamme pörröpallot takaisin pönttöön ja poistumme takavasemmalle.

On oikeastaan pieni pettymys, ettei emo hyökännytkään. Ehkä se luotti meihin.

Suomessa on runsaat 600 rengastajaa. Heistä vain 50 on naisia. Naisten määrä lintuharrastajina on kuitenkin kasvanut.

”Myös nuoria rengastajia on valitettavan vähän”, Marjamäki kertoo. Syytä hän ei osaa sanoa.

Rengastus on työlästä touhua. Siihen saa kulumaan kymmeniä päiviä keväällä ja alkukesällä.

Helmi–maaliskuussa kuunnellaan huhuilua, vapun tienoilla aletaan etsiä pesiä. Emot rengastetaan ensin, poikaset siitä noin kuukauden päästä.

Syksyllä puhdistetaan vanhoja ja tehdään uusia pönttöjä.

Rengastukseen jää koukkuun. Pohdin, pitäisiköhän alkaa opiskella lajintuntemusta?

Pöllönpoikasen pehmoinen ja viaton olemus nosti rauhaisan hymyn huulille vielä monta päivää rengastusretken jälkeen.

Luonto lumoaa. Pöllöt aivan erityisesti.