Välitilassa

Äiti kuoli viikko sitten.

Mistään muusta aiheesta en nyt osaa kirjoittaa.

Iäkkään pitkäaikaissairaan potilaan kuolema ei ollut yllätys. Omaisilla oli aikaa valmistautumiseen monta vuotta.

Äidin kuolema on kuitenkin asia, johon on mahdotonta täysin valmistautua. Kun se tapahtuu, elämä näyttää peruuttamattomasti erilaiselta. Vaihtelevat ja ristiriitaiset tunteet täyttävät mielen: kiitollisuus, helpotus, syyllisyys, ikävä.

Kaikki osanoton ilmaukset ovat tuntuneet hyviltä ja lohduttavilta: halaukset, tekstiviestit, puhelut ja Facebook-kommentit. Aivan turhilta ovat tuntuneet ihmisten aikailut, voiko surevaan ottaa yhteyttä vai ei. Jokainen yhteydenotto on kertonut myötäelämisestä ja myötätunnosta, ihmisen jaloimmasta ominaisuudesta.

Ensimmäinen puhelu tuli hieman yllättävästi ystävättären äidiltä. Vanha ja viisas maatalon emäntä ei arkaillut ottaa yhteyttä. Hänen lempeä ja rauhallinen äänensä kuulosti todella lohduttavalta. Kerroin, että oman äitini elämänkulku oli ulkoisesti hyvin samanlainen kuin hänellä: nuorena naimisiin, miniäksi miehen kotitaloon, työteliäät vuodet karjaa ja perhettä hoitaen, sekä iloja että murheita runsaalla mitalla.

Lohduttajani kertoi, että hänen naimisiin mennessään isä oli sanonut: Talo johon menet, on toisten koti. Olin ihmeissäni. Minunkin äitini isä oli sanonut tyttärelleen, kun tämä meni naimisiin: Talo johon menet, on monien ihmisten koti! Viisaat isät siis ohjasivat tyttäriään uusien kotiensa kunnioittamiseen. Se oli yksi edellytys hyvään ja sovinnolliseen elämään.

Kukkatervehdykset ovat saaneet silmiini kyyneleet. Kukat kunnioittavat sekä äitini elämää että omaa menetystäni. Tunsin, että kukkasten todellinen lähettäjä oli äiti. Hänen hyvyytensä loisti tänne saakka vielä niinkin, että minä saan katsella kauniisti sidottuja kimppuja ja elää liljojen ja ruusujen tuoksussa.

Aika kuoleman ja hautajaisten välissä on elämistä välitilassa. Majesteetti Kuolema on vieraillut, mutta hänen vierailunsa jälkiä ei ole vielä järjestetty.