Isoisä istutti sen minua varten
26.2.201801:00
Meille on opetettu, että maanviljely alkoi hedelmällisen puolikuun alueella 10 000 vuotta sitten.
Itse asiassa se alkoi aivan muualla ja paljon aikaisemmin. Eurooppaan levisi Lähi-idässä syntynyt peltoviljely, ja se vääristi meidän kuvaamme maan viljelystä.
Kun eurooppalaiset sitten levittäytyivät kaikkialle maailmaan, he eivät osanneet arvostaa muita viljelymenetelmiä vaan toivat maanviljelyksen taidon yksinkertaisille alkuasukkaille. Pahimmillaan eurooppalaiset orjuuttivat seudun entiset viljelijät, joiden viljelymenetelmät olisivat olleet paljon ekologisempia.
Trooppisten sademetsäalueiden viljelystä puhuttiin alkeellisena kaskiviljelynä, mutta ei nähty kokonaisuutta. Kaskeamalla raivattiin kyläaukio, jolle sitten kylvettiin vähäinen määrä lyhytikäisiä kasveja, kuten kurpitsaa, papuja tai jamssia.
Olennainen osa viljelyä olivat erilaiset hedelmäpuut, joita kasvoi kyläaukion reunassa ja kaikkialla, missä edelliset sukupolvet olivat asustelleet.
Borneolainen alkuasukas saattoi näennäisesti koskematonta vuorenrinnettä kavutessaan osoittaa hedelmäpuita ja sanoa opastamalleen eurooppalaiselle tutkijalle, että isoisäni istutti ne minua varten.
Amazonaksen alue elätti ennen eurooppalaisten tuloa monimiljoonaisen väestön, jonka viljelyn todellista erinomaisuutta kultaa jahtaavat konkistadorit eivät alkuunkaan tajunneet. Amazonaksen yleisimmät puulajit, yli 100 lajia, ovat juuri niitä ravintokasveja, joita intiaanit viljelivät.
Nykyisen Mexicon kaupungin paikalla oli atsteekkien pääkaupunki Tenochtitlan ja järvi, jossa kukoisti aivan omanlaisensa viljelykulttuuri. Järven matalaan osaan rakennettiin keinotekoisia saaria, joita kanavat erottivat toisistaan.
Saarten viljelmiä lannoitettiin ihmisten ulosteilla ja kanavista nostetulla liejulla. Saaret antoivat jopa seitsemän satoa vuodessa ja tuottivat ainakin puolet Tenochtitlanin ruoasta.
Pitkään kuviteltiin, että se oli yksipuolisesti kasvintuotantoa, mutta nyt on löydetty myös eläinsuojat, joissa kasvatettiin kasvintuotannon sivutuotteilla paikallisia kaneja ja jäniksiä.
Maatalousteknologian kehityssuunta on turmiollinen. Kun maanviljelyn kehittämisessä tavoitteena ovat vain yhä suuremmat sadot yhä halvemmalla ja yhä pienemmällä työpanoksella tuotettuna, se ei voi olla ekologista.
Jos tulojen kaksinkertaistaminen vaatii kymmenkertaiset investoinnit, silloin viljelijä on pankkien ja suurteollisuuden renki.
Eurooppalaisen peltoviljelyn suoranaisia jälkeläisiä ovat yhteen tuotantolinjaan perustuvat plantaasit. Plantaasiviljely on joka suhteessa epäekologista, vaikka tuotantosuuntana olisi pihviliha, kahvipensas tai öljypalmu. Se ei ota huomioon sen paremmin luontoa kuin sosiaalisia suhteitakaan.
Ajatellaanpa vain isoa plantaasia Brasiliassa. Pinta-alaa on 100 000 hehtaaria.
Se elättää yhden upporikkaan perheen Sao Paulossa tai Rio de Janeirossa, parikymmentä hyvin toimeen tulevaa capoa ja teknikkoa, mutta varsinaisen työn tekee 5 000 campesinoa, jotka pystyvät tuloillaan hädin tuskin huolehtimaan perheistään.
Viljelmillä käytetään myrkkyjä, keinolannoitteita ja suuria koneita, jotka turmelevat maan.
Mikä olisi ekologisempi vaihtoehto? Ei tarvitse katsoa kuin puoli vuosisataa taaksepäin: perheviljelmät, joilla oli samanaikaisesti sekä eläin- että kasvituotantoa.
Meidän ei tarvitse palata kuokkaan ja sirppiin, mutta aiemmista ajoista voisi ottaa oppia. Tilat voivat olla suuria ja koneellistettujakin. Olennaista on, että ravinteet kiertävät tilan sisällä.
Kasvintuotannon sivutuotteet, oljet, naatit, laadultaan heikot juurekset tai hedelmät, käy eläinten ravinnoksi ja eläinten lanta kasvimaitten lannoittamiseen. Puutarhaviljely tai metsäviljely, jossa puiden lomassa pienillä aukioilla kasvatetaan lyhytikäisiä kasveja, parantaa maata eikä syö sen ravinteita.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
